Miksi minun ei pitäisi harrastaa koiria, mutta harrastan silti
Ajattelin tänään kirjoittaa minua jo jonkin aikaa vaivanneesta aiheesta, sekä ajatuksista, joita olen viimeaikoina pienessä mielessäni työstänyt. Oma koiraharrastukseni alkoi joskus vuonna 2006, kun aloitimme harrastelun perheeni silloisen borderterrierin, Iitan , kanssa. Julia, silloin 13v., oli kaavaillut borderterrieristä agilitykoiraa itselleen. Kohtalo kuitenkin päätti toisin , kun käsiin sattui ehkä maailmankaikkeuden (terrierimäiseen tapaan omasta mielestään) coolein, jääräpäisin ja (poikkeuksellisen) rauhallisin borderterrieri. Osittain varmaankin johtui ohjaajan osaamattomuudesta ja koiran kokemattomuudesta, mutta Iita ei ikinä irronnut esteille ja se juoksi tasan sen, minkä minäkin. Se ei vain syttynyt agilitystä, vaikka sen kanssa erinäisillä kursseilla käytiinkin. En muista miten, mutta ajauduimme tokon pariin ja lopulta treenaamaan tätini valvovan silmän alle. Silloin minua puraisi ensimmäisen kerran tokokärpänen . Starttasimme Iitan kanssa ensimmäisen kerran toko