Lots of Brändöm

Jotkut ovat luontaisia äitejä, siskoja tai hoivaajia ja huolenpitäjiä. Toiset taas ovat omassa elementissään jossain tietyssä työssä tai harrastuksessa. Toisilta opettaminen tai muiden johtaminen tulee kuin itsestään. Meikäläinen on luontainen lemmikin omistaja. Minusta ei ole mitään ihanampaa, kuin eläimen mukanaan tuomat rutiinit. Aamulla herättyäni annan Veetille ruuan ja leikitytän sitä samalla kun teen omia aamuaskareitani. Koulun tai töiden jälkeen tulen kotiin viettämään hiukan aikaa elukan kanssa. Saatan leikkiä useita tunteja Veetin kanssa päivässä ja välillä vain katsella kun se puuhaa omia juttujaan. Vien Veetiä ulos valjaissa ja vain seurailen kuinka se nauttii puussakiipeilystä. Samalla tavalla Iitan kanssa. Vaikka välillä ärsytti rytmittää koko päivä koiran lenkitysten mukaan, on se kuitenkin suuri osa minua ja kaipaankin juuri koiran lenkitystä. Minusta on ihanaa käydä joka päivä (vaikkakin välillä vastentahtoisesti ja/tai hirmuisella kiireellä) koiran kanssa lenkill

Ollaan lähes päivittäin käyty pikkukisun kanssa ulkona. Ja välillä olen hiukan huijannut ja kantanut sen kauemmas kotiovesta tutkailemaan maailmaa. Oltiin juuri ulkona ja meikäläisellä oli kamera mukana, niin sain muutaman kuvan pikkuriiviöstä napattua. Veeti väsyy aina ihan hirmuisesti ulkona olemisesta, mikä on todella hyvä, sillä pikkukissalla tuntuu olevan loppumaton energiavarasto. Tätä tekstiä kirjoittaessani ja kuvia läpi käydessä, tuli pikkukisu raukeana makoilemaan viereen sängylle. <3 Tänään on meikäläisen viimeinen vapaapäivä pitkään aikaan. Olen saanut osan kesästä chillailla ja himmailla. Lomailin heinäkuun puolestavälistä eteenpäin kuukauden ja nyt töihin palattuani on meikäläisellä onneksi ollut vain muutama vuoro viikossa. Sillä mullahan on uhkaavasti menossa kelan tukirajat yli. No kuitenkin, tänään on meikän viimeinen vapaapäivä pitkään aikaan: viikonloppuna painetaan duunia ja maanantaina alkaa koulu. Ja kyseisellä combolla jatketaan sitten varmaankin taas seu

Viimeisimmästä blogitekstistä tulee taas pian kuluneeksi viikko. Miten se aika rientää niin nopeasti? Meille (hehe) ei kuulu mitään erikoista. Kissanpentu riehuu ja meikäläinen viilettää milloin missäkin. Pentua on lähes joka päivä joku tullut katsomaan, edelleen. Joka kerralla ei kuitenkaan enää käy uusi tyyppi. Se myös oli ensimmäisen kerran oikeasti pitkää ja ns. työpäivän verran yksinään torstaina, kun kävimme moikkaamassa mummoamme maalla. Sen pitääkin hiukan tottua yksinoloon, sillä palasin juuri takaisin töihin loman jälkeen ja lisäksi ihan pian, noin viikon päästä nimittäin, minulla jatkuu taas koulu. Koulu ja työrupeama näyttää ihan hirveältä loppuvuodesta. Pitkää päivää koulussa ja ainakin nyt sen verran mitä olemme vuoroja eteenpäin saaneet, niin myös paljon töitä. Kisu joutuu siis päivittäin olla yksin. Voi pikku rukkaa. Ainut vain, että se tuntuu nauttivan niistä päivistä kun olen enemmän poissa. Ollessani kotona se puuhailee ja hääräilee lähes koko ajan, mutta ollessa

Veeti muutti viikko sitten. Tasan viikko sitten olin tähän aikaan pakkailemassa autoa ja lähössä ajamaan kohti Turkua. Ihan outoa. Kaikki myös sanovat sen kasvaneen viikossa, mutta itse sitä ei edes huomaa.. (kuvat alkuviikolta).  Pienen kissanpennun elämä on täynnä uuden oppimista. Ei saa  kiivetä keittiön pöydälle, eikä muillekaan keittiön tasoille. Ei saa  raapia sohvaa, mattoa... eikä sitä toistakaan mattoa. Verhoja pitkin  ei todellakaan  kiivetä. Pitää  raapia raapimapuuta (mutta mami, se on niin tylsää) Ihmisen käsi, jalka, varvas, polvi tai mikään muukaan ruumiinosa  ei ole  leikkikalu. Eikä  ihmistä saa purra, vaikka kuinka kiukuttaisi. Kun kiukuttaa,  ei myöskään saa  hypätä kukkaruukkuun (eikä sinne saa hypätä muutoinkaan) Kun kiukuttaa,  ei saa myöskään  repiä niitä verhoja... Taikka lampunvarjostinta. Sitä  pitäisi  tottua koiriin ja tavata uusia ihmisiä. Olla  kiltti kissa ja rohkea poika. Yöllä  pitää  nukkua. Pitäsi  leikkiä ja väsyttää itsensä päiväll

Tässä nyt ne viimekerralla luvatut pikku-Veeti kuvat. Kävimme äitin kanssa katsomassa Veetiä ja sen siskoa pentujen ollessa yhdeksän viikkosia. Karvapallot sulattivat meidän sydämet ja olin aivan myyty. Veeti oli aivan ihana ja persoonallinen tapaus. Vaikka pennut kaukana asuivatkin, oli ajomatkan arvoista käydä pentua katsomassa. Kyläilyn jälkeen piti vielä muutama viikko odotella, että sai hakea pennun kotiin. Ihana, ihanampi, Veeti . <3 Kuvat pikku kavapalloista eivät oikein onnistuneet. Sen verran vauhtia löytyi pennuilta. Suurimpaan osaan kuvista tallentui joko pentujen peräpää, takaraivo tai vain harmaat vauhtiviivat. <3 Pikkuinen ei viihdy vielä pitkään sylissä (edelleenkään), mutta tuli kuitenkin viereen makoilemaan... ... ja leikkimään. Leikittyään ja oltuaan pitkään meidän ihasteltavana pennut väsähtivät ja käpertyivät nukkumaan. Väsyneenäkään sylissä ei viihdytty, mutta viereen jäätiin kuitenkin nukkumaan <3