Elämänkoulu

Veeti muutti viikko sitten. Tasan viikko sitten olin tähän aikaan pakkailemassa autoa ja lähössä ajamaan kohti Turkua. Ihan outoa. Kaikki myös sanovat sen kasvaneen viikossa, mutta itse sitä ei edes huomaa.. (kuvat alkuviikolta). 

Pienen kissanpennun elämä on täynnä uuden oppimista.

Ei saa kiivetä keittiön pöydälle, eikä muillekaan keittiön tasoille.
Ei saa raapia sohvaa, mattoa... eikä sitä toistakaan mattoa.
Verhoja pitkin ei todellakaan kiivetä.
Pitää raapia raapimapuuta (mutta mami, se on niin tylsää)
Ihmisen käsi, jalka, varvas, polvi tai mikään muukaan ruumiinosa ei ole leikkikalu.
Eikä ihmistä saa purra, vaikka kuinka kiukuttaisi.
Kun kiukuttaa, ei myöskään saa hypätä kukkaruukkuun (eikä sinne saa hypätä muutoinkaan)
Kun kiukuttaa, ei saa myöskään repiä niitä verhoja... Taikka lampunvarjostinta.

Sitä pitäisi tottua koiriin ja tavata uusia ihmisiä.
Olla kiltti kissa ja rohkea poika.
Yöllä pitää nukkua.
Pitäsi leikkiä ja väsyttää itsensä päivällä, niin ettei yöllä riehututa (pennun väsyttäminen on nykyisin lähes mission impossible, se on aivan hyperaktiivinen)
Pitäisi tulla luokse kutsuttaessa (omaa nimeään se ei kyllä edelleenkään tunnista)

Valjaisiin totuttelua ja ensimmäiset ulkona käynnit.
Autossa matkustusta.
Uudet paikat.
Uudet kissatuttavuudet.

Yksinolo.

Tietokoneen näppäimistöllä kävely ei ole suotavaa.
Eikä ole myöskään veden läikytys vesikupista (mitä, senkin tylsimykset)



Eräänä iltana kävi myös näin (el classico): Yksi kylässä olleista kavereistani oli jättänyt wc-kannen auki ja koska olin itsekin aikeissa hampaidenpesun jälkeen käyttää vessaa, annoin asian olla. Pentu seurasi minua kylpyhuoneeseen ja leikiskeli lattialla pestessäni hampaitani. Sitten se tapahtui: näin kuin hidastettuna, kuinka pentu lähestyy pönttöä ja tajuan, että se on varmasti hyppäämässä. Ennenkuin ehdin tehdä mitään, se loikkaa valtaisalla loikalla keskelle pönttöä.

Ongin kauhuissaan olevan pennun talteen sen jättäessä meikäläisen ranteeseen sievät raapimajäljet. Oli pennulla puuhaa sukiessaan itseään sen jälkeen, kun olin sitä hiukan pyyhkeeseen kuivannut. (Onneksi välikohtaus tapahtui minun ollessa vessassa - pahimmassa tapauksessa kissanpentu voisi jopa hukkua pönttöön, jos se ei pääse omin avuin ylös.. mutta ei siitä sen enempää)

Kissanpennun oppitunti nro tuhatviisisataaseitsemänkymmentäneljä: Älä hyppää vessanpönttöön, jollet halua kastua.



Kissanpennun ensimmäiseen viikkoon on sisältynyt vaikka mitä:
- Paljon uusia ihmisiä (Aina vähintään yksi ihminen per päivä).
- Käynti porukoilla (ilman että Iita oli paikalla).
- Käynti mummilla ja leikkimässä Oliverin kanssa (jo kahdesti, ensimmäinen kerta oli niin nopea visiitti).
- Axu-koiran tapaaminen. (ja ohimiennen tavattiin nähtiin, kissan ollessa kopassa, kaksi pientä koiraa myös kun oltiin menossa autolle)
- Yksinoloa.
- Uuteen ruokaan totuttelua (ja uusien makujen maistelua).
- Autolla ollaan matkustettu sekä mummon luo, että porukoille.
- Valjaita pidettiin ensimmäisinä päivinä vain päällä. Ulkona käytiin ensimmäisen kerran vain kurkkaamassa ovella. Mutta toisella kerralla jo tutkailtiin pitkään ja uskaltauduttiin muutaman metrin säteelle ovelta. Tänään tehty kolmas kerta oli jo puolen tunnin mittainen ja sitä uskaltauduttiin ihan vähän vielä pidemmälle.
- Ollaan harjoiteltu, mitkä asiat ovat kiellettyjä ja saatu huutia aina niitä kiellettyjä juttuja tehdessä. (Ihan mälsää, kun ei saa tehdä mitään "hauskaa")
- Yhtenä yönä oli (kuuleman mukaan) myös ollut ihan hirmuinen ukkonen. Mutta koska se oli ollut yöllä, niin eihän meikäläinen edes ollut herännyt siihen. Joten enpä tiedä mitä pikkukisu oli ukkoskuuron aikana tehnyt. Jos se oli omistajasta ottanut mallia, niin se oli vain kääntänyt kylkeä.



Pentu muuttuu vain villimmäksi ja villimmäksi päivä päivältä, joten ensiviikon operaationa onkin opetella hiukan sitä rauhoittumista (ja yksinoloa - ensi viikonloppuna meikäläisellä on ensimmäiset työvuorot loman jälkeen, niin pentu joutuu saa olla hiukan enemmän yksin), ettei sitä tarvitse ihan jatkuvasti viilettää ympäriinsä duracelpupuna. Ensiviikolla lähdetään veljeni, tätini ja mummoni kanssa käymään "päiväreissulla" maalla moikkaamassa toista mummoani. Sen ajan pentu saa harjoitella "pitkää yksinolojaksoa".

Saa nähdä onko se pennulle shokki vai ihana helpotus, kun minulla alkaa koulu (ja työt) ja elämä palaa takaisin uomiinsa. Jotenkin minun kävi sitä jo etukäteen sääliksi, kun koulu (arkisin) ja työt (viikonloppuisin) alkaa, joutuu se olla joka päivä yksin. Ehkä se pitää sillointällöin viedä porukoille päiväksi riehumaan (ja tottumaan Iitaan).

Ja sitten loppujenlopuksi - kissat ovat kuitenkin itsenäisiä yksineläjiä, joten sillä ei varmaankaan oikeasti ole minkäänlaista ongelmaa olla yksin ;) Tämä on vain hysteerisen omistajan sekoilua, sillä pentu on niin suloinen!


Saas nähdä milloin blogissa nähdään taas jotain muuta kuin kissa aiheista postausta...