Miksi minun ei pitäisi harrastaa koiria, mutta harrastan silti
Ajattelin tänään kirjoittaa minua jo jonkin aikaa vaivanneesta aiheesta, sekä ajatuksista, joita olen viimeaikoina pienessä mielessäni työstänyt.
Oma koiraharrastukseni alkoi joskus vuonna 2006, kun aloitimme harrastelun perheeni silloisen borderterrierin, Iitan, kanssa. Julia, silloin 13v., oli kaavaillut borderterrieristä agilitykoiraa itselleen. Kohtalo kuitenkin päätti toisin, kun käsiin sattui ehkä maailmankaikkeuden (terrierimäiseen tapaan omasta mielestään) coolein, jääräpäisin ja (poikkeuksellisen) rauhallisin borderterrieri. Osittain varmaankin johtui ohjaajan osaamattomuudesta ja koiran kokemattomuudesta, mutta Iita ei ikinä irronnut esteille ja se juoksi tasan sen, minkä minäkin. Se ei vain syttynyt agilitystä, vaikka sen kanssa erinäisillä kursseilla käytiinkin. En muista miten, mutta ajauduimme tokon pariin ja lopulta treenaamaan tätini valvovan silmän alle.
Silloin minua puraisi ensimmäisen kerran tokokärpänen.
Starttasimme Iitan kanssa ensimmäisen kerran tokokisoissa vuonna 2007. Olen edelleen voimakas keholla jännittäjä, ja usein jännittävien tilanteiden jälkeen tunnen oloni fyysisesti erittäin väsyneeksi, minua saattaa särkeä päähän, jne. Nuorempana minulle tuli aina huono olo ja oksetti. Ja muutamien ensimmäisten kisojen jälkeen iltani meni aina oksennellessa :D Onneksi ohjaajan hermorakenne on tässä hiukan vahvistunut, eikä tällaista ongelmaa enää ole!
Iita oli kaikinpuolin melko haastava koira työskennellä, se vihasi kylmää ja vettä, motivoitui kyllä ruualla ja repimisleikeillä, vihasi noutamista, eikä ymmärtänyt juurikaan palkkaamattomuuden päälle. Se oli melko hidasoppinen ja esimerkiksi Ruutiin verrattuna huomattavasti hitaampi ja "tyhmempi". Perinteiseen terrierityyliin sillä ei ollut juuri lainkaan miellyttämisen halua ja se teki tasan sen, minkä halusi ja mistä se hyötyi. Kisasimme sen kanssa muutaman kisan vuosivauhtia vuodet 2007-2009, jonka jälkeen koira jäi varhaiseläkkeelle. Nousimme avoimeen luokkaan ja oli meillä avoimesta luokasta jopa yksi ykköstulos. yksi avoimen luokan epävirallinen terriereiden rotumestaruus ja joku sija (olisiko ollut kolmas tms.) vuoden tokoborderterrierinäkin. Ennenkuin... Iitan kimppuun kävi sen elämän aikana liian monta irtokoiraa, minkä seurauksena se alkoi stressata suunnattomasti kisatilanteissa (ja muutenkin ihan päivittäisessä elämässä), joten lopetimme harrastushommat. Koiraharrastukseni jäi täysin katkolle. Mikä näin jälkikäteen harmittaa, olisimmehan me voineet Iitan kanssa silti omaksi iloksi treenailla. Kuusitoistavuotiasta Juliaa kuitenkin kiinnosti kaikki muu, kuin koiraharrastaminen enemmän. Iita onneksi oli tyytyväinen oloneuvoksen ja lenkkikaverin rooliin.
Kaipasin kuitenkin melko usein takaisin koiraharrastuksen pariin, olisin halunnut itselleni uuden koiran, mutta vanhempani eivät siihen suostuneet. Lainakoiraa en edes ajatellut, oma sen pitäisi olla. Aika ja kiinnostus ei kuitenkaan olisi varmasti riittänyt omaan koiraan (eli vanhempani olivat täysin oikeassa, kun eivät minulle koiraa suoneet). Siinä vaiheessa kun aloin opiskella toimintaterapiaa, kävin töissä ja muutin omilleni, olin (onneksi) jo sen verran tolkuissani että tiedostin sen, että en kykene koirasta huolehtimaan. Niimpä elämääni saapui Veeti.
Tiestin jo varmaan kymmenen vuotta sitten, että jahka olen valmistunut koulusta, minulla on oma asunto ja käyn töissä, tulen ottamaan islanninlammaskoiran. Olen vuonna 2013 kirjoittanut aiheeseen liittyvän postauksen asioista, joita haluan. (ja kröhm, moni asia siltä listalta on muuttunut, halusin mm. opiskella puheterapiaa. Ja salukin. Ja pinkin monsterauton... Okei, sen mä voisin ottaa yhä edelleen!) Haave islanninlammaskoirasta täyttyi melkein heti valmistumiseni jälkeen. Kaikki ennen koiran hankintaa vaaditut kriteerit oli täytetty ja Ruuti saapui taloon. Kauan odotettu, ihana Ruuti. Koira, jolle oli julmettu määrä suunnitelmia odottamassa. Niin harrastamiseen, kuin omiin töihini liittyen.
Olen aina kokenut olevani koiraharrastaja. Koirat ovat yksi harrastukseni. Ja eläintenpito oikeastaan ehkä elämäntapa. Koira on perheenjäsen ja meidän pienen harrastuskuplan tasavertainen kumppani, tiimin jäsen, edellytys harrastamiselle ja yhdessä tekemisen mahdollistaja. Ajatus siitä, että EN harrastaisi mitään koirani kanssa, että koira olisi pelkkä kotikoira, tuntuu jotenkin absurdilta. Ja en kieltämättä olisi silloin ottanut Ruutin tyylistä koiraa, mikäli minulla ei olisi ollut harrastushaaveita. (Ei sillä, en ole ikinä ollut niin tavoitteellinen koiraharrastuksen suhteen että haluaisin eläimistä elantoni taikka tähtäisin maajoukkuetasolle. Ei. Harrastaminen riittää. Ja siihen islanninlammaskoira on täydellinen!) Myös se, että eläisin ILMAN eläimiä, tuntuu absurdilta.
Harrastuksellani on kuitenkin varjopuolensa. Kaksiteräinen miekka. Nimittäin kilpaileminen. Vaikka kisauramme Iitan kanssa katkesi melko lyhyeen, koin kisaamisen silti tärkeäksi osaksi yhteistä taivaltamme. Osaksi harrastusta.
Sisälläni kuitenkin elää kaksi täysin vastakkaista puolta. Ensimmäinen on se harrastelija, joka ei halua kilpailla vaan puuhailla yhdessä mukavia koiransa kanssa. Yhteistä tekemistä ja hauskanpitoa. Ei mitään vakavaa. Mukavuusalue ja paljon onnistumisia ja kehuja. Kaikista tärkeintä harrastuksessa on yhteinen hauskanpito, ohjaajan ja koiran välinen suhde sekä luottamus. Yhteistyö. Toinen puoli on kilpailija. Erittäin kilpailuhenkinen ja tavoitteelinen tekijä, joka ensisijaisesti haluaa kehittyä, haastaa itseään ja toisekseen haluaa menestyä, voittaa. Nämä kaksi täysin vastakkaista puolta itsestäni aiheuttavat satunnaisesti melko suuria ristiriitoja sisälläni, kun on kyse koiraharrastamisesta. (Tietty maailmanparantaja persoona, joka haluaa olla hyvä kaikessa mitä tekee, ilmenee kyllä kaikessa mitä teen, etenkin töissä, mutta ei nyt keskitytä siihen tässä postauksessa.)
Tavoitteellinen kisaajapuoleni oli asettanut tavoitteeksi ensimmäisen tokostartin kesälle 2019. Ja oli erittäin pettynyt itseensä (että hiukan jopa koiraan, mutta onneksi pääsääntöisesti itseensä), kun koira ei vain yksinkertaisesti ollut vielä (puolitoistavuotiaana!) valmis kisamaisiin suorituksiin. Kesällä 2019 tehtiin vasta ensimmäistä kertaa kokonaisia liikkeitä sekä varovaisia palkkaamattomuustreenejä muutaman pikkuliikkeen yhdistelmällä. Siinä sitten harrastelijapuoleni yritti tasoitella pettymyksen tunteita järkevillä (!) perusteluillaan. Halutaan tehdä hyvät pohjat kaikelle tekemiselle. Meillä ei ole mikään kiire tahkota tuloksia, kun käsissä on varmaankin ainakin 15 vuotiaaksi elävä koiruus, joka varmaan vähän rauhoittuu ja tasoittuu siinä 10 vuotiaana. (Kasvattajammekin kilpailee tällä hetkellä tavoitteellisesti melkein 12 vuotiaalla koiralla... Että aikaa on!)
Kilpailijapuoleni on asettanut tavoitteeksi käyttötuloksen saamisen ennen viimeisen sertin saamista. Aivan täysin typeristä ja materialistisista ja pinnallisista syistä. Haluan nimittäin MVA ruusukkeen. C'moon! Kukaan ei tee sillä ruusukkeella yhtään mitään. Vähiten Ruuti, joka on keskeinen palanen koko harrastamisemme suhteen. Lisäksi meillä ei ole oikeasti mikään kiire jonkin typerän kirjainyhdistelmän saamiseen koiran nimen eteen, mitä tuossa aiemmassakin kappaleessa sivusin. Käsissäni on koira, jonka kanssa saa tahkota kisasuorituksia eri lajeissa ja keräillä niitä titteleitä varmasti vielä yli kymmenen vuotta. Mitä kukaan oikeasti niillä kirjainyhdistelmillä ylipäätänsä edes tekee? Tämä käyttötulos fiksaationi toi hirveän suorituspaineen, stressin ja tulostavoitteen ensimmäisiin tokokisoihimme. Sen sijaan, että menisimme pitämään hauskaa ja tekemään yhdessä, olen lähdössä hakemaan tulosta. Ei sillä, olen sellainen harrastaja, että osallistun kisoihin vain silloin, kun olen varma että meillä on mahdollisuus tulokseen. Ja voi sitä pettymystä ja itseinhoa, kun erittäin mahdollinen tulos jää saamatta. Niinkuin kahdessa ensimmäisessä tokokokeessamme.
Toisen kisamme jälkeen oman pettymykseni johdosta käyttäydyin myös Ruutia kohtaan melko rumasti, kun olin niin pettynyt koiran kisassa tekemään virheeseen. (Ja tästä olin sitten myöhemmin erittäin vihainen itseeni ja löysin syyn itseni ruoskimiseen ja syyttelyyn myös tästä...) Olin myös niin pettynyt, että melkein halusin lopettaa koko homman ja vaihtaa lajia. Koin itseni niin epäonnistuneeksi, sillä mulla on oikeasti tosi taitava ja osaava koira, mutta aivan typeristä kämmeistä johtuen ykköstulos jäi aina saamatta.
Se sisupussi kilpailijapuoleni ei kuitenkaan antanut meidän lopettaa, vaan haluaa todistaa itselleen, että mehän onnistutaan! Siinä kilpailijapuolessani on harrastamista ajatellen myös hyvät puolensa.
Näin jälkikäteen asiaa tarkastellessani, oli havaittavissa myös selvä muutos koiran tekemisessä kyseisen (tuossa ylempänä viimeisenä mainitun) kisan jälkeen. Se ei enää samalla tavalla ollut toviin innoissaan hommista ja treenaamisesta. Tiedän, että Ruuti on todella ohjaajapehmeä ja herkkä koira, joten oman itseni saaminen tasapainoon on sen kanssa tehdessä todella tärkeää. Nyt tammikuun kisassa sillä kuitenkin oli ihan mahtava tekemisen meininki ja se on muutoinkin nyt viimeaikoina tehnyt aivan mahtavasit hommia! Eli se onneksi antoi minun ruman käytöksen anteeksi <3
Kisaajapuoleni sai meidät aloittamaan kisaamisen noseworkissa. Vaikka olin aluksi päättänyt, että nose tulee olemaan meille vain mukava harrastelulaji, koiran väsytyslaji ja ohjaajan mielen lepuutus laji. Mielestäni nose on aivan täydellinen laji tokon rinnalle. Ja noh, muutoinkin nose on aivan mahtava laji! Tokossa ohjaajan rooli on todella keskeinen suorituksen kannalta ja muutoinkin koko laji on enemmän nillitystä ja pilkunviilausta (:D). Koin nosen aloittaessamme suurta mielihyvää siitä, että tässä lajissa minä vain annan koiran tehdä työnsä ja minä saan vaan chillailla ja kulkea koiran perässä (näin kärjistetysti). Valitettavasti en voi haistella Ruutin puolesta ja auttaa sitä löytämään haju, vaikka usein mukamas luulenkin tietäväni, missä haju voisi olla (:D). Minun täytyy vain toimia siten, että en estä sitä löytämästä hajua. Ja varmistaa, että koko alue tulee skannattua. Ja luottaa koiraan. Ja oppia toimimaan niissä tilanteissa, kun löytöä ei meinaa tulla. Ensimmäinen ainakin puoli vuotta treenejä meni aivan täysin koiranlukutaidon kehittämiseen, mikä oli ihan täysin fine ja nautin siitä, kuinka pentu oli ihan rättipoikkiväsynyt jokaisen treenin jälkeen. Ruutihan hoksasi homman jujun muutaman kerran jälkeen, mutta ohjaajalla meni (menee edelleen) huomattavasti pidempään. Nose oli meille hauskaa harrastelua siihen asti, kunnes meidät houkuteltiin hajutestiin. Ja siitähän se koekärpänen sitten puraisi. Jos meillä on ihan kisakirja, niin kyllähän siihen pitää täytettä saada ;) Kisaajapuoleni takia pelkään hiukan, että asetan noseenkin sellaisia tavoitteita, että kilpailuhenkisyyteni takia menetän sen puhtaan harrastelun riemun ja alamme treenata liian tavoitteelliesti.
Koska...
Kilpailijapuoleni ei ole (täysin) tyytyväinen hyvään kisasuoritukseen noseworkissa, jos emme sijoitu. Tämäkin on jokin niin naurettava fiksaatio päässäni. Ruuti on noseworkissa melko tasainen ja varma suorittaja (ja olemme muuten siirtymässä 2.luokkaan treenaavaan ryhmään! SIISTIÄ!) joka mennä puksuttaa. Aiemmin se on esimerkiksi laatikkoetsinnässä suorittanut tehtävät systemaattisesti ja todella järjestelmällisesti laatikolta toiselle edeten. Niimpä sen suoritus usein kesti, vaikka se todella luotettavasti löysi piilot. Ensimmäisistä kilpailuistamme saimme tasaisen varman täysin puhtaat luokkanousuihin oikeuttavat suoritukset suoritukset, mutta Ruutin verkkainen ja järjestelmällinen eteneminen toi sekunttikelloon sen verran paljon aikaa, että paalupaikat jäivät saamatta. Koska löytöjen lisäksi nosessa kisataan myös aikaa vastaan. Ja koska ne paalupaikat jäivät saamatta, niin hampaankoloon jäi aina hiukan kaivertamaan :D Tämä harmitus on onneksi purettavissa treenikaverille ja ehkä tietyllä tavalla motivoi seuraaviin kisoihin!
Tokossa minulla ei ole ollut (ainakaan vielä) samalla tavalla sijoitustavoitteita, kuin nosessa on ollut.
Vaikka en kyllä sekunttiakaan ole katunut noseworkissa kilpailemisen aloittamista. Tavoitteellisuus myös ajaa minut treenaamaan aktiivisemmin, nostamaan vaikeustasoa ja haastamaan koiraa. Sillä Ruutihan nauttii haasteista ja uuden oppimisesta. Tavoitteellisesti treenatessa etenen vauhdikkaammin, mikä on tämän koiran kanssa tärkeää. Sen kanssa ei saa jäädä junnaamaan liian pitkään paikalleen tai se kyllästyy. Nautin myös itseni haastamisesta. Ja vaikka oikeasti haluaisin harrastamisen olevan mutkatonta, mutta toisaalta tykkään myös haasteiden ratkomisesta ja siitä että joudun ajatella luovasti, ja ehkä kokeilemaan jotain erilaista. Pyrin ehkä liikaakin suojelemaan koiraa epäonnistumisilta, sillä Ruuti kehittyy kaikista nopeiten silloin, kun se kohtaa haasteita, pieniä epäonnistumisia ja onnistuu niiden ratkaisussa.
Mitä ajatustyötä olen kilpailijapuoleni kanssa sitten tehnyt viime aikoina? Katsotaan kuinka kauan mielentilani pysyy tällaisena, mutta olen saanut onneksi taottua pieneen kallooni nyt sen, että
meillä ei ole mikään kiire.
Olen itse omien typerien ajatuksieni vanki,
ja luopumalla niistä on harrastamisemme huomattavasti leppoisampaa, mukavampaa ja armollisempaa.
Ja vaikka itseäni kuinka vituttaisi ja olisin pettynyt, en ehdottomastikaan saa näyttää sitä koiralle. Vaikka jokin virhe olisikin koiran syytä, ei se sitä enää jälkikäteen ymmärrä. Eikä Ruuti ole kilpailussa hakemassa tulosta. Raukka parka on sielä puuhailemassa minun kanssani. Eikä siltä ole aamulla kysytty, että haluatko sinä mennä kisoihin tänään, miltä tuntuu? Sehän vain iloisena lähtee puuhaamaan jotain minun kanssani! Ja kaikista tärkeintä on kuitenkin yhdessä tekeminen ja hyvä yhteistyö! Olikin tärkeämpää viimeisimmässä tokokokeessamme saada tuomarilta palaute erittäin hyvästä tekemisestä ja yhteistyöstä, sen yhden liikkeen nollautumisesta huolimatta. Ja hei, miten kiitollinen silloin olinkaan siitä vaivoin saadusta ykköstuloksesta!
Olen antanut itselleni myös (luvan/)käskyn pitää tauon, mikäli menee liikaa tunteisiin. Tauon aikana yleensä saan takaisin sen tekemisen nälän ja mieleen palaa se arvostus yhteistä harrastelua kohtaan.
Oma koiraharrastukseni alkoi joskus vuonna 2006, kun aloitimme harrastelun perheeni silloisen borderterrierin, Iitan, kanssa. Julia, silloin 13v., oli kaavaillut borderterrieristä agilitykoiraa itselleen. Kohtalo kuitenkin päätti toisin, kun käsiin sattui ehkä maailmankaikkeuden (terrierimäiseen tapaan omasta mielestään) coolein, jääräpäisin ja (poikkeuksellisen) rauhallisin borderterrieri. Osittain varmaankin johtui ohjaajan osaamattomuudesta ja koiran kokemattomuudesta, mutta Iita ei ikinä irronnut esteille ja se juoksi tasan sen, minkä minäkin. Se ei vain syttynyt agilitystä, vaikka sen kanssa erinäisillä kursseilla käytiinkin. En muista miten, mutta ajauduimme tokon pariin ja lopulta treenaamaan tätini valvovan silmän alle.
Silloin minua puraisi ensimmäisen kerran tokokärpänen.
Starttasimme Iitan kanssa ensimmäisen kerran tokokisoissa vuonna 2007. Olen edelleen voimakas keholla jännittäjä, ja usein jännittävien tilanteiden jälkeen tunnen oloni fyysisesti erittäin väsyneeksi, minua saattaa särkeä päähän, jne. Nuorempana minulle tuli aina huono olo ja oksetti. Ja muutamien ensimmäisten kisojen jälkeen iltani meni aina oksennellessa :D Onneksi ohjaajan hermorakenne on tässä hiukan vahvistunut, eikä tällaista ongelmaa enää ole!
Iita oli kaikinpuolin melko haastava koira työskennellä, se vihasi kylmää ja vettä, motivoitui kyllä ruualla ja repimisleikeillä, vihasi noutamista, eikä ymmärtänyt juurikaan palkkaamattomuuden päälle. Se oli melko hidasoppinen ja esimerkiksi Ruutiin verrattuna huomattavasti hitaampi ja "tyhmempi". Perinteiseen terrierityyliin sillä ei ollut juuri lainkaan miellyttämisen halua ja se teki tasan sen, minkä halusi ja mistä se hyötyi. Kisasimme sen kanssa muutaman kisan vuosivauhtia vuodet 2007-2009, jonka jälkeen koira jäi varhaiseläkkeelle. Nousimme avoimeen luokkaan ja oli meillä avoimesta luokasta jopa yksi ykköstulos. yksi avoimen luokan epävirallinen terriereiden rotumestaruus ja joku sija (olisiko ollut kolmas tms.) vuoden tokoborderterrierinäkin. Ennenkuin... Iitan kimppuun kävi sen elämän aikana liian monta irtokoiraa, minkä seurauksena se alkoi stressata suunnattomasti kisatilanteissa (ja muutenkin ihan päivittäisessä elämässä), joten lopetimme harrastushommat. Koiraharrastukseni jäi täysin katkolle. Mikä näin jälkikäteen harmittaa, olisimmehan me voineet Iitan kanssa silti omaksi iloksi treenailla. Kuusitoistavuotiasta Juliaa kuitenkin kiinnosti kaikki muu, kuin koiraharrastaminen enemmän. Iita onneksi oli tyytyväinen oloneuvoksen ja lenkkikaverin rooliin.
Kaipasin kuitenkin melko usein takaisin koiraharrastuksen pariin, olisin halunnut itselleni uuden koiran, mutta vanhempani eivät siihen suostuneet. Lainakoiraa en edes ajatellut, oma sen pitäisi olla. Aika ja kiinnostus ei kuitenkaan olisi varmasti riittänyt omaan koiraan (eli vanhempani olivat täysin oikeassa, kun eivät minulle koiraa suoneet). Siinä vaiheessa kun aloin opiskella toimintaterapiaa, kävin töissä ja muutin omilleni, olin (onneksi) jo sen verran tolkuissani että tiedostin sen, että en kykene koirasta huolehtimaan. Niimpä elämääni saapui Veeti.
Tiestin jo varmaan kymmenen vuotta sitten, että jahka olen valmistunut koulusta, minulla on oma asunto ja käyn töissä, tulen ottamaan islanninlammaskoiran. Olen vuonna 2013 kirjoittanut aiheeseen liittyvän postauksen asioista, joita haluan. (ja kröhm, moni asia siltä listalta on muuttunut, halusin mm. opiskella puheterapiaa. Ja salukin. Ja pinkin monsterauton... Okei, sen mä voisin ottaa yhä edelleen!) Haave islanninlammaskoirasta täyttyi melkein heti valmistumiseni jälkeen. Kaikki ennen koiran hankintaa vaaditut kriteerit oli täytetty ja Ruuti saapui taloon. Kauan odotettu, ihana Ruuti. Koira, jolle oli julmettu määrä suunnitelmia odottamassa. Niin harrastamiseen, kuin omiin töihini liittyen.
Olen aina kokenut olevani koiraharrastaja. Koirat ovat yksi harrastukseni. Ja eläintenpito oikeastaan ehkä elämäntapa. Koira on perheenjäsen ja meidän pienen harrastuskuplan tasavertainen kumppani, tiimin jäsen, edellytys harrastamiselle ja yhdessä tekemisen mahdollistaja. Ajatus siitä, että EN harrastaisi mitään koirani kanssa, että koira olisi pelkkä kotikoira, tuntuu jotenkin absurdilta. Ja en kieltämättä olisi silloin ottanut Ruutin tyylistä koiraa, mikäli minulla ei olisi ollut harrastushaaveita. (Ei sillä, en ole ikinä ollut niin tavoitteellinen koiraharrastuksen suhteen että haluaisin eläimistä elantoni taikka tähtäisin maajoukkuetasolle. Ei. Harrastaminen riittää. Ja siihen islanninlammaskoira on täydellinen!) Myös se, että eläisin ILMAN eläimiä, tuntuu absurdilta.
Harrastuksellani on kuitenkin varjopuolensa. Kaksiteräinen miekka. Nimittäin kilpaileminen. Vaikka kisauramme Iitan kanssa katkesi melko lyhyeen, koin kisaamisen silti tärkeäksi osaksi yhteistä taivaltamme. Osaksi harrastusta.
Sisälläni kuitenkin elää kaksi täysin vastakkaista puolta. Ensimmäinen on se harrastelija, joka ei halua kilpailla vaan puuhailla yhdessä mukavia koiransa kanssa. Yhteistä tekemistä ja hauskanpitoa. Ei mitään vakavaa. Mukavuusalue ja paljon onnistumisia ja kehuja. Kaikista tärkeintä harrastuksessa on yhteinen hauskanpito, ohjaajan ja koiran välinen suhde sekä luottamus. Yhteistyö. Toinen puoli on kilpailija. Erittäin kilpailuhenkinen ja tavoitteelinen tekijä, joka ensisijaisesti haluaa kehittyä, haastaa itseään ja toisekseen haluaa menestyä, voittaa. Nämä kaksi täysin vastakkaista puolta itsestäni aiheuttavat satunnaisesti melko suuria ristiriitoja sisälläni, kun on kyse koiraharrastamisesta. (Tietty maailmanparantaja persoona, joka haluaa olla hyvä kaikessa mitä tekee, ilmenee kyllä kaikessa mitä teen, etenkin töissä, mutta ei nyt keskitytä siihen tässä postauksessa.)
Tavoitteellinen kisaajapuoleni oli asettanut tavoitteeksi ensimmäisen tokostartin kesälle 2019. Ja oli erittäin pettynyt itseensä (että hiukan jopa koiraan, mutta onneksi pääsääntöisesti itseensä), kun koira ei vain yksinkertaisesti ollut vielä (puolitoistavuotiaana!) valmis kisamaisiin suorituksiin. Kesällä 2019 tehtiin vasta ensimmäistä kertaa kokonaisia liikkeitä sekä varovaisia palkkaamattomuustreenejä muutaman pikkuliikkeen yhdistelmällä. Siinä sitten harrastelijapuoleni yritti tasoitella pettymyksen tunteita järkevillä (!) perusteluillaan. Halutaan tehdä hyvät pohjat kaikelle tekemiselle. Meillä ei ole mikään kiire tahkota tuloksia, kun käsissä on varmaankin ainakin 15 vuotiaaksi elävä koiruus, joka varmaan vähän rauhoittuu ja tasoittuu siinä 10 vuotiaana. (Kasvattajammekin kilpailee tällä hetkellä tavoitteellisesti melkein 12 vuotiaalla koiralla... Että aikaa on!)
Kilpailijapuoleni on asettanut tavoitteeksi käyttötuloksen saamisen ennen viimeisen sertin saamista. Aivan täysin typeristä ja materialistisista ja pinnallisista syistä. Haluan nimittäin MVA ruusukkeen. C'moon! Kukaan ei tee sillä ruusukkeella yhtään mitään. Vähiten Ruuti, joka on keskeinen palanen koko harrastamisemme suhteen. Lisäksi meillä ei ole oikeasti mikään kiire jonkin typerän kirjainyhdistelmän saamiseen koiran nimen eteen, mitä tuossa aiemmassakin kappaleessa sivusin. Käsissäni on koira, jonka kanssa saa tahkota kisasuorituksia eri lajeissa ja keräillä niitä titteleitä varmasti vielä yli kymmenen vuotta. Mitä kukaan oikeasti niillä kirjainyhdistelmillä ylipäätänsä edes tekee? Tämä käyttötulos fiksaationi toi hirveän suorituspaineen, stressin ja tulostavoitteen ensimmäisiin tokokisoihimme. Sen sijaan, että menisimme pitämään hauskaa ja tekemään yhdessä, olen lähdössä hakemaan tulosta. Ei sillä, olen sellainen harrastaja, että osallistun kisoihin vain silloin, kun olen varma että meillä on mahdollisuus tulokseen. Ja voi sitä pettymystä ja itseinhoa, kun erittäin mahdollinen tulos jää saamatta. Niinkuin kahdessa ensimmäisessä tokokokeessamme.
Toisen kisamme jälkeen oman pettymykseni johdosta käyttäydyin myös Ruutia kohtaan melko rumasti, kun olin niin pettynyt koiran kisassa tekemään virheeseen. (Ja tästä olin sitten myöhemmin erittäin vihainen itseeni ja löysin syyn itseni ruoskimiseen ja syyttelyyn myös tästä...) Olin myös niin pettynyt, että melkein halusin lopettaa koko homman ja vaihtaa lajia. Koin itseni niin epäonnistuneeksi, sillä mulla on oikeasti tosi taitava ja osaava koira, mutta aivan typeristä kämmeistä johtuen ykköstulos jäi aina saamatta.
Se sisupussi kilpailijapuoleni ei kuitenkaan antanut meidän lopettaa, vaan haluaa todistaa itselleen, että mehän onnistutaan! Siinä kilpailijapuolessani on harrastamista ajatellen myös hyvät puolensa.
Näin jälkikäteen asiaa tarkastellessani, oli havaittavissa myös selvä muutos koiran tekemisessä kyseisen (tuossa ylempänä viimeisenä mainitun) kisan jälkeen. Se ei enää samalla tavalla ollut toviin innoissaan hommista ja treenaamisesta. Tiedän, että Ruuti on todella ohjaajapehmeä ja herkkä koira, joten oman itseni saaminen tasapainoon on sen kanssa tehdessä todella tärkeää. Nyt tammikuun kisassa sillä kuitenkin oli ihan mahtava tekemisen meininki ja se on muutoinkin nyt viimeaikoina tehnyt aivan mahtavasit hommia! Eli se onneksi antoi minun ruman käytöksen anteeksi <3
Koska...
Kilpailijapuoleni ei ole (täysin) tyytyväinen hyvään kisasuoritukseen noseworkissa, jos emme sijoitu. Tämäkin on jokin niin naurettava fiksaatio päässäni. Ruuti on noseworkissa melko tasainen ja varma suorittaja (ja olemme muuten siirtymässä 2.luokkaan treenaavaan ryhmään! SIISTIÄ!) joka mennä puksuttaa. Aiemmin se on esimerkiksi laatikkoetsinnässä suorittanut tehtävät systemaattisesti ja todella järjestelmällisesti laatikolta toiselle edeten. Niimpä sen suoritus usein kesti, vaikka se todella luotettavasti löysi piilot. Ensimmäisistä kilpailuistamme saimme tasaisen varman täysin puhtaat luokkanousuihin oikeuttavat suoritukset suoritukset, mutta Ruutin verkkainen ja järjestelmällinen eteneminen toi sekunttikelloon sen verran paljon aikaa, että paalupaikat jäivät saamatta. Koska löytöjen lisäksi nosessa kisataan myös aikaa vastaan. Ja koska ne paalupaikat jäivät saamatta, niin hampaankoloon jäi aina hiukan kaivertamaan :D Tämä harmitus on onneksi purettavissa treenikaverille ja ehkä tietyllä tavalla motivoi seuraaviin kisoihin!
Tokossa minulla ei ole ollut (ainakaan vielä) samalla tavalla sijoitustavoitteita, kuin nosessa on ollut.
Ruuti tulossa ulkoetsintään / Ruuti ajoneuvoetisnnässä / Kuvien (c) Kaisa Heikkinen
Vaikka en kyllä sekunttiakaan ole katunut noseworkissa kilpailemisen aloittamista. Tavoitteellisuus myös ajaa minut treenaamaan aktiivisemmin, nostamaan vaikeustasoa ja haastamaan koiraa. Sillä Ruutihan nauttii haasteista ja uuden oppimisesta. Tavoitteellisesti treenatessa etenen vauhdikkaammin, mikä on tämän koiran kanssa tärkeää. Sen kanssa ei saa jäädä junnaamaan liian pitkään paikalleen tai se kyllästyy. Nautin myös itseni haastamisesta. Ja vaikka oikeasti haluaisin harrastamisen olevan mutkatonta, mutta toisaalta tykkään myös haasteiden ratkomisesta ja siitä että joudun ajatella luovasti, ja ehkä kokeilemaan jotain erilaista. Pyrin ehkä liikaakin suojelemaan koiraa epäonnistumisilta, sillä Ruuti kehittyy kaikista nopeiten silloin, kun se kohtaa haasteita, pieniä epäonnistumisia ja onnistuu niiden ratkaisussa.
Mitä ajatustyötä olen kilpailijapuoleni kanssa sitten tehnyt viime aikoina? Katsotaan kuinka kauan mielentilani pysyy tällaisena, mutta olen saanut onneksi taottua pieneen kallooni nyt sen, että
meillä ei ole mikään kiire.
Olen itse omien typerien ajatuksieni vanki,
ja luopumalla niistä on harrastamisemme huomattavasti leppoisampaa, mukavampaa ja armollisempaa.
Ja vaikka itseäni kuinka vituttaisi ja olisin pettynyt, en ehdottomastikaan saa näyttää sitä koiralle. Vaikka jokin virhe olisikin koiran syytä, ei se sitä enää jälkikäteen ymmärrä. Eikä Ruuti ole kilpailussa hakemassa tulosta. Raukka parka on sielä puuhailemassa minun kanssani. Eikä siltä ole aamulla kysytty, että haluatko sinä mennä kisoihin tänään, miltä tuntuu? Sehän vain iloisena lähtee puuhaamaan jotain minun kanssani! Ja kaikista tärkeintä on kuitenkin yhdessä tekeminen ja hyvä yhteistyö! Olikin tärkeämpää viimeisimmässä tokokokeessamme saada tuomarilta palaute erittäin hyvästä tekemisestä ja yhteistyöstä, sen yhden liikkeen nollautumisesta huolimatta. Ja hei, miten kiitollinen silloin olinkaan siitä vaivoin saadusta ykköstuloksesta!
Olen antanut itselleni myös (luvan/)käskyn pitää tauon, mikäli menee liikaa tunteisiin. Tauon aikana yleensä saan takaisin sen tekemisen nälän ja mieleen palaa se arvostus yhteistä harrastelua kohtaan.
Kommentit
Lähetä kommentti