#tb Nuoremman toimintaterapiaopiskelija-minän mietteitä
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa selitin, siivosin hiukan blogia ja sitä kautta kävin läpi vanhempia postauksia. Löysinkin aikaisemmin täälä blogissa kirjoittamani tekstin (KLICK KLICK!). Ja se ei saanut muuta kuin hymyn huulilleni. Voi kumpa olisi tyttö tiennyt...
Kyseinen teksti, josta nyt olen muutaman lainauksen liittänyt tähän tekstiin, on kirjoitettu hiukan vajaa kolme vuotta sitten. Sen on kirjoittanut kaksikymmentäyksivuotias, puoli vuotta sitten opintojaan aloittanut toimintaterapeutin alku, jolla ei ollut todellakaan mitään käryä siitä, mihin elämä tulee häntä kuljettamaan.
Ja nyt niihin vastaa kohta valmistunut, kolme ja puoli vuotta opintojaan käynyt, kaksikymmentäneljävuotias edelleen toimintaterapeutin alku. Jolla ei edelleenkään ole mitään käryä siitä mihin elämä häntä tulee kuljettamaan, vaikka se on jo kuljettanut hänet kauas kotoa. Mutta nyt hänellä on jo suunnitelmia omalle ammatilliselle uralleen ;)
Tämä postaus liippaa aiheeltaan ja teemaltaan aika voimakkaasti tätä postausta, jonka kirjoitin marraskuun lopun kunniaksi valmistumiskeskusteluni jälkeisistä fiiliksistä. Kyseisessä postauksessa on viitattu kirjeeseen, jonka olin kirjoittanut samoihin aikoihin sen blogitekstin kanssa, johon tässä tekstissä nyt viitataan.
HAH! Sitä hetkeä saatkin sitten odottaa! Eli ei kannata pidätellä hengitystä. Jokaisen meistä oppiminen, ammattiin kasvaminen ja kehittyminen sekä asioiden sisäistäminen on erilaista ja kulkee eri tahdissa. Ja sinulla se todellakin kesti.
Toimintaterapian kohteena on ihminen ja kaikki hänen toimintaansa vaikuttavat tekijät. Voisimme istua koulunpenkissä vuosikymmeniä ja edelleen olisi niin paljon luettavaa ja opittavaa. Saamani opinnot ovat vain pintaraapaisu siitä monimuotoinesta ja ah niin kompleksista ja monisyisestä kokonaisuudesta kuin ihminen.
Lisäksi alan ammattiin kasvussa on (kaiken muun ohella) keskeistä sellaiset asiat, joita ei voi luennoilla istumalla ja muistiinpanoja tekemällä sisäistää. Näiden asioiden, kuten terapiasuhde, ammatin paradigma ja sen sisäistäminen omaan työntekoon sekä ihmisen kohtaaminen (ja omassa tapauksessani myös itse terapiatilanteessa oleminen) vaativat aikaa sekä hirmuisen määrän sitä oman pään sisässä tapahtuvaa prosessointia ja ajatustyötä. Ja vielä vähän lisää aikaa.
Että jep. Odotteles rauhassa.
Kyllä, sinä koit hirveitä paineita siitä, kun muut tuntuivat paljon sinua aikaisemmin tietävän mitä haluavat tehdä sitten kun valmistuvat, millaisten asiakkaiden kanssa työskennellä ja millaisessa työpaikassa ja -ympäristössä. Kaikki muut tuntuivat tietävän asioita paljon sinua ennen - vaikkei näin edes ollut.
Ja kyllä, menetit motivaatiosi opiskeluun hiukan tuon blogitekstin kirjoittamisen sekä ensimmäisen harjoittelusi jälkeen. Opiskelusi oli suurimman osan ajasta oikea tuskien taival tämän motivaatiopulan vuoksi. Pääsääntöisesti halusit vain saada koulun läpi ja päästä joihinkin töihin.
Ja nyt se, että edessä on niitä oikeita töitä, pelottaa ja jännittää.
Kyllä, kaksi vuotta kävit koulua uskoen siihen, että sinä et koskaan tule tekemään töitä toimintaterapeuttina. Että tulisit hyödyntämään koulutustasi sekä toimintaterapeutin osaamista ja näkökulmaa muunlaisessa ohjaus/kuntoutus työssä. Mutta ei, et olisi toimintaterapeutti. Et haluaisi olla. Jotkut työhön ja itse opintoihinkin kuuluvat osuudet iskivät vasten kasvojasi ja saivat sisäisesti kiljumaan että en mä halua mitään tommosta tehdä. Minusta tulisi päivätoiminnan ohjaaja, virkistysohjaaja, askarteluohjaaja tai jokin muu kiva puuhatäti...
Kunnes sitten kokeilit sitäkin ja tajusit, että eihän mikään tämmöinenkään ole millääntavalla mun juttuni. Ja olit taas tyhjän päällä.
Ja nykyään painotan aina tässä pienessä esittelyssäni ehkä sitä, että toimintaterapeutin tehtävänä on mahdollistaa asiakkaan osallistuminen eri elämän tilanteisiin sekä tukea hänen mahdollisimman itsenäistä toimintaa hänelle mielekkäissä ja välttämättömissä toiminnoissa sekä arjen tilanteissa.
Että tämä mahdollisimman täysiä eläminen on oikeasti sitä osallistumista ja tämä ihminen ja hänen pärjääminen on sitä itsenäistä toimimista. Mutta minusta on hauska huomata, että on sielä kaiken sinisilmäisyyden, naiviuden ja tietämättömyyden alla ollut jo jonkinlainen käsitys siitä, mitä toimintaterapeutti tekee ja mihin me keskitymme.
(ja enhän minä edelleenkään tiedä että mitä hittoa se toimintaterapeutti tekee :D Saatika osan ajasta tiedä edes sitä, mitä minun itsekään kuuluisi tehdä töissä)
Ja onneksi keväällä löysin, kolmen vuoden opiskelujen jälkeen, jonkinlaisen suunnan omalle ammatilliselle identiteetilleni. Aika näyttää tulenko tähän suuntaan vielä jatkamaan, mutta tällähetkellä tilanne näyttää hyvältä. Ja suunta kutsuvalta. Minunlaiseltani.
Kyseinen teksti, josta nyt olen muutaman lainauksen liittänyt tähän tekstiin, on kirjoitettu hiukan vajaa kolme vuotta sitten. Sen on kirjoittanut kaksikymmentäyksivuotias, puoli vuotta sitten opintojaan aloittanut toimintaterapeutin alku, jolla ei ollut todellakaan mitään käryä siitä, mihin elämä tulee häntä kuljettamaan.
Ja nyt niihin vastaa kohta valmistunut, kolme ja puoli vuotta opintojaan käynyt, kaksikymmentäneljävuotias edelleen toimintaterapeutin alku. Jolla ei edelleenkään ole mitään käryä siitä mihin elämä häntä tulee kuljettamaan, vaikka se on jo kuljettanut hänet kauas kotoa. Mutta nyt hänellä on jo suunnitelmia omalle ammatilliselle uralleen ;)
Tämä postaus liippaa aiheeltaan ja teemaltaan aika voimakkaasti tätä postausta, jonka kirjoitin marraskuun lopun kunniaksi valmistumiskeskusteluni jälkeisistä fiiliksistä. Kyseisessä postauksessa on viitattu kirjeeseen, jonka olin kirjoittanut samoihin aikoihin sen blogitekstin kanssa, johon tässä tekstissä nyt viitataan.
"Odotan sitä hetkeä opinnoistamme, kun saamme porukalla kiinni oman toimintaterapeutin orastavan identiteettimme ja löydämme vastauksen kysymykseen "mikä musta tulee". Sillä meistä voi tulla vaikka mitä. Meistä kaikki ajautuvat todennäköisesti eri polulle, reiteille, sivukujille. Meistä ei tule samasta muotista vesitettyjä, vain tietyn tyylistä työtä tekeviä duunareita. Toimintaterapian toimintakenttä on niin laaja, että tällaista pientä, sinisilmäistä nuorukaista välillä ihan pelottaa."
HAH! Sitä hetkeä saatkin sitten odottaa! Eli ei kannata pidätellä hengitystä. Jokaisen meistä oppiminen, ammattiin kasvaminen ja kehittyminen sekä asioiden sisäistäminen on erilaista ja kulkee eri tahdissa. Ja sinulla se todellakin kesti.
Toimintaterapian kohteena on ihminen ja kaikki hänen toimintaansa vaikuttavat tekijät. Voisimme istua koulunpenkissä vuosikymmeniä ja edelleen olisi niin paljon luettavaa ja opittavaa. Saamani opinnot ovat vain pintaraapaisu siitä monimuotoinesta ja ah niin kompleksista ja monisyisestä kokonaisuudesta kuin ihminen.
Lisäksi alan ammattiin kasvussa on (kaiken muun ohella) keskeistä sellaiset asiat, joita ei voi luennoilla istumalla ja muistiinpanoja tekemällä sisäistää. Näiden asioiden, kuten terapiasuhde, ammatin paradigma ja sen sisäistäminen omaan työntekoon sekä ihmisen kohtaaminen (ja omassa tapauksessani myös itse terapiatilanteessa oleminen) vaativat aikaa sekä hirmuisen määrän sitä oman pään sisässä tapahtuvaa prosessointia ja ajatustyötä. Ja vielä vähän lisää aikaa.
Että jep. Odotteles rauhassa.
"Tänään minun piti yrittää selittää muutamalle muulle opsikelijalle, mitä toimintaterapeutti tekee. Hymyilin, naurahdin ja sanoin, etten ole todellakaan varma. Hapuilin jonkin epämääräisen, ympäripyöreän "öö no vähänniinku ja sit niinku kuitenkin.."- tyylisen vastauksen. Ja saman vastauksen antoi koko meidän ryhmä. Ryhmän kanssa pohdittiin asiaa, ja toden totta - vaikka me ollaan opiskeltu sellaista ihmeellisetä ammattiallaa kuin toimintaterapia jo puoli vuotta, olemme me kaikki ihan lapsen kengissä oppipolullamme. Tämä oli erittäin huvittavaa ja myös vapauttavaa (jälleenkerran) tajuta. Huokaisin helpotuksesta: meikäläinen ei olekaan ainoa, jolla ei ole mitään hajua asiasta."
Kyllä, sinä koit hirveitä paineita siitä, kun muut tuntuivat paljon sinua aikaisemmin tietävän mitä haluavat tehdä sitten kun valmistuvat, millaisten asiakkaiden kanssa työskennellä ja millaisessa työpaikassa ja -ympäristössä. Kaikki muut tuntuivat tietävän asioita paljon sinua ennen - vaikkei näin edes ollut.
Ja kyllä, menetit motivaatiosi opiskeluun hiukan tuon blogitekstin kirjoittamisen sekä ensimmäisen harjoittelusi jälkeen. Opiskelusi oli suurimman osan ajasta oikea tuskien taival tämän motivaatiopulan vuoksi. Pääsääntöisesti halusit vain saada koulun läpi ja päästä joihinkin töihin.
Ja nyt se, että edessä on niitä oikeita töitä, pelottaa ja jännittää.
Kyllä, kaksi vuotta kävit koulua uskoen siihen, että sinä et koskaan tule tekemään töitä toimintaterapeuttina. Että tulisit hyödyntämään koulutustasi sekä toimintaterapeutin osaamista ja näkökulmaa muunlaisessa ohjaus/kuntoutus työssä. Mutta ei, et olisi toimintaterapeutti. Et haluaisi olla. Jotkut työhön ja itse opintoihinkin kuuluvat osuudet iskivät vasten kasvojasi ja saivat sisäisesti kiljumaan että en mä halua mitään tommosta tehdä. Minusta tulisi päivätoiminnan ohjaaja, virkistysohjaaja, askarteluohjaaja tai jokin muu kiva puuhatäti...
Kunnes sitten kokeilit sitäkin ja tajusit, että eihän mikään tämmöinenkään ole millääntavalla mun juttuni. Ja olit taas tyhjän päällä.
"Ja miten meikäläinen tänään sitten selitti toimintaterapian? Noh, jotenkin näin me se Annin kanssa lopulta lyhyesti parille fyssarille ja osteopaatille selitettiin: Toimintaterapiassa keskitytään ihmiseen ja hänen pärjäämiseen arjen toiminnoissa. Me ei keskitytä niinkään ongelman [esim. jalka poikki] parantamiseen, vaan siihen, kuinka ihminen pystyy elämään arjessaan mahdollisimman täysiä ja tekemään hänelle itselleen mielekkäitä ja tärkeitä asioita [vaivasta huolimatta]. Toimintaterapeutti voi työskennellä lähes missä ja kenen kanssa vain - lapset, aikuiset, vanhukset, mielenterveyspuoli, neurologinen puoli, vankila, päiväkoti, koulu jne. Työ koostuu paljon toimintakyvin arvioinnista."
Ja nykyään painotan aina tässä pienessä esittelyssäni ehkä sitä, että toimintaterapeutin tehtävänä on mahdollistaa asiakkaan osallistuminen eri elämän tilanteisiin sekä tukea hänen mahdollisimman itsenäistä toimintaa hänelle mielekkäissä ja välttämättömissä toiminnoissa sekä arjen tilanteissa.
Että tämä mahdollisimman täysiä eläminen on oikeasti sitä osallistumista ja tämä ihminen ja hänen pärjääminen on sitä itsenäistä toimimista. Mutta minusta on hauska huomata, että on sielä kaiken sinisilmäisyyden, naiviuden ja tietämättömyyden alla ollut jo jonkinlainen käsitys siitä, mitä toimintaterapeutti tekee ja mihin me keskitymme.
(ja enhän minä edelleenkään tiedä että mitä hittoa se toimintaterapeutti tekee :D Saatika osan ajasta tiedä edes sitä, mitä minun itsekään kuuluisi tehdä töissä)
Ja onneksi keväällä löysin, kolmen vuoden opiskelujen jälkeen, jonkinlaisen suunnan omalle ammatilliselle identiteetilleni. Aika näyttää tulenko tähän suuntaan vielä jatkamaan, mutta tällähetkellä tilanne näyttää hyvältä. Ja suunta kutsuvalta. Minunlaiseltani.
Kommentit
Lähetä kommentti