Valmistujaisista, nostalgiasta ja ihan vaan elämästä
En saanut viimeyönä kunnolla unta. Johan on jösses, mites tässä näin kävi? Heräsin tuossa muutama hetki sitten (eli hiukan kuuden jälkeen, mutta tätä postausta kirjoittaessa on hiukan venynyt), eikä uni meinannut taaskaan tulla (yön aikanakin tullut heräiltyä muutamaan otteeseen) ja illalla rupesin kirjoittelemaan kalenteria ja googlailemaan kaikkea mukamas juuri nyt tärkeää nukkumaanmenon sijaan. Siitä huolimatta ei väsytä.
Tai väsyttää vähän, mutta ei niin paljon kuin kuvittelisi. Takaraivossa alkoi juuri jytää pieni juoksulenkki, mutta sitä en ehkä uskalla lähteä tekemään, vaikka teoriassahan sen ehtisi. Mutta pitäisi pukea jotkut muut kuin yövaatteet päälle. Ei, mieluummin näppäilen konetta täältä peiton alta käsin.
Pitäisi tässä aamulla vielä miettiä asua päivän ylioppilasjuhliin. Tämä on ollut todellinen juhlaviikonloppu, sillä eilen oli myös veljeni valmistujaiset.
Minulle tuli valmistujaisissa erittäin nostalginen fiilis. Ja soitinkin eilen illalla yksin kotona ollessani lähemmäs parin tunnin puhelun kaverilleni ja tillitin (onneksi puhuttiin vähän kaikesta muustakin) hänelle siitä, kuinka varmaankin alan itkemään huomenna (eli siis tänään, puhelun aikana "huomenna") serkkuni lakkiaisissa - sillä ne on meikäläisen kohdalta oikeasti käyty. Eilen veljeni sai merkonomilakin ja muutama tippa oli erittäin lähellä tirahtaa jo pelkästään siitä, kuinka kannustavasti ja rohkaisevasti esimerkiksi rehtori ja joku muu (tosi tärkeä) tyyppi oppilaille puhuivat.
(Välihuomautus: Olen kuin mikäkin äiti, jonka esikoinen valmistuu ja itkeä pillitän. Voi jösses :D)
Kolme vuotta on kulunut siitä, kun saatiin itse opiskelijakavereiden kanssa painaa lakit päähän. Kolme vuotta on vain viuhahtanut ohi kuin siivillä.
Tajusin myös kuinka ainutkertainen juhla ylioppilasjuhla on (ja siis myös tämä veljeni ammattiin valmistujaiset, mutta en nyt puhele niistä enää, sillä minulla ei ole niistä omakohtaisia valmistujaiskokemuksia). En tule koskaan enää juhlistamaan valmistumistani samalla tavalla kuin valkolakkia. Kahden ja puolen vuoden päästä, kun toimintaterapiakouluni on ohi, saamme jonkinlaiset todistukset kouraan ja lähdemme varmasti radalle sitä juhlistamaan, mutta that's it. Ei tule enää hienoja valmistujaisjuhlia koululla, kun jokaiselle meistä jaetaan tutkintotodistus tuttujen ja sukulaisten aploodien saattelemana. Ei, sen aika on ohi.
Eikä se oikeasti mitään haittaa, mutta tekee meikäläisen vain nostalgiseksi ja saa kehottamaan kaikkia nuoria ja nyt valmistuvia nauttimaan tästä päivästä, teidän päivästänne. Kolmen vuoden uurastuksenne on viimein ohi ja pääsette ansaitulle kesälomalle.
Olkaa rohkeita ja tehkää niitä asioita, jotka itseä kiinnostaa ja mitä haluatte tehdä. Nauttikaa elämästä ja naurakaa. Naurakaa niin paljon, kuin mahdollista.
Pikemmin kuin huomaattekaan tajuaa (yksi sun toinen) olleensa töissä ja paiskineensa ihan hirveästi duunia samassa paikassa lähes kolme vuotta, aloittaneensa uudessa koulussa, muuttaneensa yksin asumaan ja etsivänsä kissaa. Koittaa aika kun tuntuu, ettei oma elämä etene lainkaan, junnaa paikallaan, eikä ole saavuttanut mitään.
Mutta onneksi sitä sitten yleensä jossainvaiheessa tajuaa, että (kuten dna mainos sanoo) elämä on sitä mitä tapahtuu näiden isojen asioiden välissä. Sitä tajuaa saavuttaneensa lähes kaiken mitä toivonut ja ne mitä ei ole vielä saavuttanut, on työn alla. Sitä tajuaa, että kaikki, millä oikeasti on väliä on hyvä ruoka ja ystävät (yhdessä ja erikseen, mieluiten yhdessä). Sitä tajuaa, että on päässyt matkustamaan ja näkemään vähän maailmaa (mikä on sitten elämän toiseksi tärkein asia).
Sitten sitä kaverille nostalgian hengessä tehdyn puhelun yhteydessä tajuaa jollaintapaa kasvaneensa kolmessa vuodessa.
Ja sitten sitä tajuaa, että uuteen reissuun on enää puolen vuoden sijasta muutama viikko aikaa. Ja kesä on oikeasti tulossa (tai jo täällä?). Ja saat nauttia sekä reissusta että kesästä palkallisella lomalla. Ei se elämä ehkä niin kamalaa olekaan.
(Kysykää uudestaan puolen vuoden päästä, kun on talvi ja kylmä)
Tai väsyttää vähän, mutta ei niin paljon kuin kuvittelisi. Takaraivossa alkoi juuri jytää pieni juoksulenkki, mutta sitä en ehkä uskalla lähteä tekemään, vaikka teoriassahan sen ehtisi. Mutta pitäisi pukea jotkut muut kuin yövaatteet päälle. Ei, mieluummin näppäilen konetta täältä peiton alta käsin.
Pitäisi tässä aamulla vielä miettiä asua päivän ylioppilasjuhliin. Tämä on ollut todellinen juhlaviikonloppu, sillä eilen oli myös veljeni valmistujaiset.
Minulle tuli valmistujaisissa erittäin nostalginen fiilis. Ja soitinkin eilen illalla yksin kotona ollessani lähemmäs parin tunnin puhelun kaverilleni ja tillitin (onneksi puhuttiin vähän kaikesta muustakin) hänelle siitä, kuinka varmaankin alan itkemään huomenna (eli siis tänään, puhelun aikana "huomenna") serkkuni lakkiaisissa - sillä ne on meikäläisen kohdalta oikeasti käyty. Eilen veljeni sai merkonomilakin ja muutama tippa oli erittäin lähellä tirahtaa jo pelkästään siitä, kuinka kannustavasti ja rohkaisevasti esimerkiksi rehtori ja joku muu (tosi tärkeä) tyyppi oppilaille puhuivat.
(Välihuomautus: Olen kuin mikäkin äiti, jonka esikoinen valmistuu ja itkeä pillitän. Voi jösses :D)
Kolme vuotta on kulunut siitä, kun saatiin itse opiskelijakavereiden kanssa painaa lakit päähän. Kolme vuotta on vain viuhahtanut ohi kuin siivillä.
Tajusin myös kuinka ainutkertainen juhla ylioppilasjuhla on (ja siis myös tämä veljeni ammattiin valmistujaiset, mutta en nyt puhele niistä enää, sillä minulla ei ole niistä omakohtaisia valmistujaiskokemuksia). En tule koskaan enää juhlistamaan valmistumistani samalla tavalla kuin valkolakkia. Kahden ja puolen vuoden päästä, kun toimintaterapiakouluni on ohi, saamme jonkinlaiset todistukset kouraan ja lähdemme varmasti radalle sitä juhlistamaan, mutta that's it. Ei tule enää hienoja valmistujaisjuhlia koululla, kun jokaiselle meistä jaetaan tutkintotodistus tuttujen ja sukulaisten aploodien saattelemana. Ei, sen aika on ohi.
Eikä se oikeasti mitään haittaa, mutta tekee meikäläisen vain nostalgiseksi ja saa kehottamaan kaikkia nuoria ja nyt valmistuvia nauttimaan tästä päivästä, teidän päivästänne. Kolmen vuoden uurastuksenne on viimein ohi ja pääsette ansaitulle kesälomalle.
Olkaa rohkeita ja tehkää niitä asioita, jotka itseä kiinnostaa ja mitä haluatte tehdä. Nauttikaa elämästä ja naurakaa. Naurakaa niin paljon, kuin mahdollista.
Pikemmin kuin huomaattekaan tajuaa (yksi sun toinen) olleensa töissä ja paiskineensa ihan hirveästi duunia samassa paikassa lähes kolme vuotta, aloittaneensa uudessa koulussa, muuttaneensa yksin asumaan ja etsivänsä kissaa. Koittaa aika kun tuntuu, ettei oma elämä etene lainkaan, junnaa paikallaan, eikä ole saavuttanut mitään.
Mutta onneksi sitä sitten yleensä jossainvaiheessa tajuaa, että (kuten dna mainos sanoo) elämä on sitä mitä tapahtuu näiden isojen asioiden välissä. Sitä tajuaa saavuttaneensa lähes kaiken mitä toivonut ja ne mitä ei ole vielä saavuttanut, on työn alla. Sitä tajuaa, että kaikki, millä oikeasti on väliä on hyvä ruoka ja ystävät (yhdessä ja erikseen, mieluiten yhdessä). Sitä tajuaa, että on päässyt matkustamaan ja näkemään vähän maailmaa (mikä on sitten elämän toiseksi tärkein asia).
Sitten sitä kaverille nostalgian hengessä tehdyn puhelun yhteydessä tajuaa jollaintapaa kasvaneensa kolmessa vuodessa.
Ja sitten sitä tajuaa, että uuteen reissuun on enää puolen vuoden sijasta muutama viikko aikaa. Ja kesä on oikeasti tulossa (tai jo täällä?). Ja saat nauttia sekä reissusta että kesästä palkallisella lomalla. Ei se elämä ehkä niin kamalaa olekaan.
(Kysykää uudestaan puolen vuoden päästä, kun on talvi ja kylmä)
Kommentit
Lähetä kommentti