Kahdenkymmenen minuutin rajapyykki
Siitä on aikaa, kun olen viimeksi blogia päivitellyt. Ja jotenkin tuntuu, että kynnys kirjoittamisen aloittamiseen vain kasvaa, mitä pidemmäksi tauko etenee. Tuntuu, että sitä pitäisi olla jotain ihan huisia kirjoitettavaa ja kerrottavaa, mutta tosiasiahan on, että meikäläisen arki pyörii samoissa, tutuissa ympyröissä kuin aina ennenkin, eikä elämässäni ole tapahtunut oikein mitään merkittävää.
Tänään koulussa käsiteltiin sitä, kuinka ryhmäterapiassa olisikin tärkeää, että jokainen ryhmäläinen pääsisi sanomaan jotain, tai jollain tavalla ilmaisemaan itseään, ensimmäisen kahdenkymmenen (mieluiten jo kymmenen) minuutin aikana ryhmän alettua - se lisää sitoutumista ja ryhmään kuulumisen tunnetta sekä (kaikista tärkeimpänä) madaltaa henkilön osallistumiskynnystä. Mitä aikaisemmassa vaiheessa kaikki ryhmäläiset ovat osallistettu, sitä helpompi heidän on avata suunsa myös jatkossa. Blogaamisessani on tapahtunut kyseinen ilmiö. Kirjoittamiseni maaginen kahdenkymmenen virtuaaliminuutin rajapyykki on ylitetty ja nyt aloittaminen tuntuu niin pirun hankalalta.
Koulua ja töitä siis. Sitä meikäläisen elämään kuuluu. Ja kissa. Harjoittelu lähenee päivä päivältä (enää n. kuukausi jäljellä!) ja kouluhommiin tuntuu välillä hukkuvan ja välillä (kuten tänään) sitä vain koulusta päästyään heittää viimeisetkin aatteet kouluhommista (ja koulusta ylipäätään) siivouskomeron syvimpään nurkkaukseen ja ajattelee (ja tekee) jotain ihan muuta. Olipas taas paljon sulkeita. (Sori.)
Mietinkin tässä suuresti, että mitä hittoa jengi (eli juuri sinä!) haluaisi lukea?
Mitä ihmettä meikäläinen haluaisi kirjoittaa?
Ja miten h*lvetissä meikäläinen edes osaisi kirjoittaa sekavia ajatuksiani jollaintavalla selkeään muotoon...?
Ja lisäksi: enhän mä nyt edes tiedä mistään mitään, että voisin edes kertoa (muusta kun omista fiiliksistä) täällä blogissa jonkinlaisena wannabee asiantuntijana.
On se elämä niin vaikeaa. Tai no, jos ei elämä, niin bloggaaminen.
Tänään koulussa käsiteltiin sitä, kuinka ryhmäterapiassa olisikin tärkeää, että jokainen ryhmäläinen pääsisi sanomaan jotain, tai jollain tavalla ilmaisemaan itseään, ensimmäisen kahdenkymmenen (mieluiten jo kymmenen) minuutin aikana ryhmän alettua - se lisää sitoutumista ja ryhmään kuulumisen tunnetta sekä (kaikista tärkeimpänä) madaltaa henkilön osallistumiskynnystä. Mitä aikaisemmassa vaiheessa kaikki ryhmäläiset ovat osallistettu, sitä helpompi heidän on avata suunsa myös jatkossa. Blogaamisessani on tapahtunut kyseinen ilmiö. Kirjoittamiseni maaginen kahdenkymmenen virtuaaliminuutin rajapyykki on ylitetty ja nyt aloittaminen tuntuu niin pirun hankalalta.
Koulua ja töitä siis. Sitä meikäläisen elämään kuuluu. Ja kissa. Harjoittelu lähenee päivä päivältä (enää n. kuukausi jäljellä!) ja kouluhommiin tuntuu välillä hukkuvan ja välillä (kuten tänään) sitä vain koulusta päästyään heittää viimeisetkin aatteet kouluhommista (ja koulusta ylipäätään) siivouskomeron syvimpään nurkkaukseen ja ajattelee (ja tekee) jotain ihan muuta. Olipas taas paljon sulkeita. (Sori.)
Mietinkin tässä suuresti, että mitä hittoa jengi (eli juuri sinä!) haluaisi lukea?
Mitä ihmettä meikäläinen haluaisi kirjoittaa?
Ja miten h*lvetissä meikäläinen edes osaisi kirjoittaa sekavia ajatuksiani jollaintavalla selkeään muotoon...?
Ja lisäksi: enhän mä nyt edes tiedä mistään mitään, että voisin edes kertoa (muusta kun omista fiiliksistä) täällä blogissa jonkinlaisena wannabee asiantuntijana.
On se elämä niin vaikeaa. Tai no, jos ei elämä, niin bloggaaminen.
Kommentit
Lähetä kommentti