Kun valmistuminen lähenee...
Meikäläinen tirautti tänään muutaman kyyneleen, kun Skypen välityksellä juttelin tutor-opettajalleni, kun meillä oli valmistumiskeskustelu. Jotenkin itselleni tuli yllärinä koko tunnereaktio, koska koko valmistumiskeskustelu oli kieltämättä mielestäni vähän turha ja olisin (yllättävää) ollut mieluummin vielä nukkumassa, kun koneen ääressä istumassa aamulla.
Yleensäkin olen kaikkiin noihin koulukeskusteluhin suhtautunut kevein ja hyvillä mielin. Niin myös tähän. Mutta jokin siinä sitten iski. Ja se jokin oli se, että tässä oikeasti pikkuhiljaa alkaa sisäistää sitä, että me valmistutaan ihan just. Tarkalleen ottaen 18 päivän päästä. Sen jälkeen meidät potkitaan ulos koulusta, emmekä enää pääse edes sähköpostiimme. Joka on ehkä yksi top5 käytetyimmiästä sivustosta, jota koneellani avaan: facebookin, henkilökohtaisen sähköpostin, bloggerin ja koulun toisen sivuston lisäksi.
Valmistumisen jälkeen se kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse ja meidän on hypättävä pelottavaan työelämään. Enää emme voi syyllistää koulua, kursseja tai opettajia omista aikataulu- ja työskentelyhaasteistamme. Tai valittaa kouluun liittyvistä asioista unhtaessamme täysin sen, kuinka etuoikeutettuja olemme saadessamme opiskella ilmaiseksi meitä kiinnostavaa sekä mielekästä alaa ja saadessamme laadukasta opetusta.
Lisäksi arvasinkin, että itku siinä saattaa tulla, kun opettaja luki minulle kirjeen, jonka olin kirjoittanut valmistuvalle itselleni oikeastaan tasan kolme vuotta sitten, joulukuussa 2014. Lisäksi olimme kirjoittaneet sanomalehden artikkelista ns. "peittämistaktiikalla" myös runon valmistuvalle. Saan kirjeen ja runon itselleni myöhemmin ja mun on varmaan pakko jakaa ne teidän kanssanne silloin.
Samalla tavalla, kuin musta on tosi hauska välillä palata vanhoihin postauksiin, myös tuo kirje oli ihanaa ja nostalgista lukea. Tai no, koska en itse pystynyt kirjettä skypen kautta lukea niin se luettiin minulle. Vaikka niin moni asia on pysynyt kolmessakin vuodessa ennallaan, on kuitenkin niin moni asia muuttunut. Ehkä eniten minua liikutti se, millaisella innolla ja uskolla omaan tekemiseen kirjeen kirjoitin.
Lisäksi se ehkä hiukan naivi, sinisilmäinen ja todellakin olematon tieto yhtään mistään ja etenkään toimintaterapiasta näkyi. Ei sillä, että sitä nyt todellakaan kokisi olevansa hyvä ja osaava, mutta kuten opettajan kanssa juteltiin, niin näin koulun päättyessä se seikka, ettei oikeasti osaa juuri mitään, täytyy vain hyväksyä ja painella kuitenkin nokka edellä kohti uusia seikkailuja ja kokemuksia. Ja sitä on oppinut ymmärtämään sen, että kenenkään maailma, terapiasuhde tai itse terapiaprosessi ei kaadu siihen, että yksi tai kaksi tai kolme terapiakertaa on aivan kamalia, ehkä vähän siten sun täten tehty tai "epäonnistuneita".
Sen lisäksi, että kirjeessä paljastui se, että oikeasti kuvittelin valmistuessani olevani osaava (ja omien sanojeni mukaan ihan paras) sekä valmis toimintaterapeutti, näkyi kirjeessä kuitenkin myös se, että vaikka olen kasvanut ihmisenä sekä oppinut hirmuisesti kaikkea uutta ja ihmeellistä sekä itsestäni, muista, ihmisistä ylipäätänsä sekä toimintaterapiasta, niin siitä huolimatta minulle on kirjoittanut kirjeen kolme vuotta nuorempi minä - joka on arvoiltaan, luonteeltaan ja perusolemukseltaan on edelleen samanalainen.
Ja toivon, että tulee aina olemaan
(mitä nyt vaan vähän upgradetetaan tietoa, taitoja ja osaamista)
Yleensäkin olen kaikkiin noihin koulukeskusteluhin suhtautunut kevein ja hyvillä mielin. Niin myös tähän. Mutta jokin siinä sitten iski. Ja se jokin oli se, että tässä oikeasti pikkuhiljaa alkaa sisäistää sitä, että me valmistutaan ihan just. Tarkalleen ottaen 18 päivän päästä. Sen jälkeen meidät potkitaan ulos koulusta, emmekä enää pääse edes sähköpostiimme. Joka on ehkä yksi top5 käytetyimmiästä sivustosta, jota koneellani avaan: facebookin, henkilökohtaisen sähköpostin, bloggerin ja koulun toisen sivuston lisäksi.
Valmistumisen jälkeen se kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse ja meidän on hypättävä pelottavaan työelämään. Enää emme voi syyllistää koulua, kursseja tai opettajia omista aikataulu- ja työskentelyhaasteistamme. Tai valittaa kouluun liittyvistä asioista unhtaessamme täysin sen, kuinka etuoikeutettuja olemme saadessamme opiskella ilmaiseksi meitä kiinnostavaa sekä mielekästä alaa ja saadessamme laadukasta opetusta.
Lisäksi arvasinkin, että itku siinä saattaa tulla, kun opettaja luki minulle kirjeen, jonka olin kirjoittanut valmistuvalle itselleni oikeastaan tasan kolme vuotta sitten, joulukuussa 2014. Lisäksi olimme kirjoittaneet sanomalehden artikkelista ns. "peittämistaktiikalla" myös runon valmistuvalle. Saan kirjeen ja runon itselleni myöhemmin ja mun on varmaan pakko jakaa ne teidän kanssanne silloin.
Samalla tavalla, kuin musta on tosi hauska välillä palata vanhoihin postauksiin, myös tuo kirje oli ihanaa ja nostalgista lukea. Tai no, koska en itse pystynyt kirjettä skypen kautta lukea niin se luettiin minulle. Vaikka niin moni asia on pysynyt kolmessakin vuodessa ennallaan, on kuitenkin niin moni asia muuttunut. Ehkä eniten minua liikutti se, millaisella innolla ja uskolla omaan tekemiseen kirjeen kirjoitin.
Lisäksi se ehkä hiukan naivi, sinisilmäinen ja todellakin olematon tieto yhtään mistään ja etenkään toimintaterapiasta näkyi. Ei sillä, että sitä nyt todellakaan kokisi olevansa hyvä ja osaava, mutta kuten opettajan kanssa juteltiin, niin näin koulun päättyessä se seikka, ettei oikeasti osaa juuri mitään, täytyy vain hyväksyä ja painella kuitenkin nokka edellä kohti uusia seikkailuja ja kokemuksia. Ja sitä on oppinut ymmärtämään sen, että kenenkään maailma, terapiasuhde tai itse terapiaprosessi ei kaadu siihen, että yksi tai kaksi tai kolme terapiakertaa on aivan kamalia, ehkä vähän siten sun täten tehty tai "epäonnistuneita".
Sen lisäksi, että kirjeessä paljastui se, että oikeasti kuvittelin valmistuessani olevani osaava (ja omien sanojeni mukaan ihan paras) sekä valmis toimintaterapeutti, näkyi kirjeessä kuitenkin myös se, että vaikka olen kasvanut ihmisenä sekä oppinut hirmuisesti kaikkea uutta ja ihmeellistä sekä itsestäni, muista, ihmisistä ylipäätänsä sekä toimintaterapiasta, niin siitä huolimatta minulle on kirjoittanut kirjeen kolme vuotta nuorempi minä - joka on arvoiltaan, luonteeltaan ja perusolemukseltaan on edelleen samanalainen.
Ja toivon, että tulee aina olemaan
(mitä nyt vaan vähän upgradetetaan tietoa, taitoja ja osaamista)
ja ps. jos tämä postaus sykähdytti tai ees jollaintavalla huvitutti tai oli mielenkiintoinen, niin
stay tuned: tämmöinen toinen ja samantyylinen sekä samoja aiheita käsittelevä on tulossa asap
Kommentit
Lähetä kommentti