Feeling old yet?
Kirjoita vastaus tähän: En.
Tänään on se päivä, kun meikäläiselle pärähti ikämittariin täydet kaksikymmentä (20) vuotta.
Kaikki kysyvät jatkuvasti että miltä nyt tuntuu. Okei ymmärrän kyllä, että siinä se vitsi juuri on. Mutta mahdottoman montaa kertaa sitä ei kuitenkaan jaksa päivän aikana että ihan hirmuisen vanhalta ja viisaalta. hiukset harmaantuu ja tippuu päästä. toinen jalka haudassa jo. huh huh, reuma ja osteoporoosi ja vaihdevuodet ja blaablaa ties mitä.
Sillä oikeasti musta ei tunnu miltään. Tää on taas vaan yksi päivä muiden joukossa. Heräsin seitsemältä aamulla, lähdin koiran kanssa lenkille, menin salille, menin töihin, pääsin töistä jopa tuntia aikaisemmin (jee, synttärilahja) tulin kotiin kaffettelemaan muutaman sukulaisen kanssa. Näin Mintun, joka oli tullut kylään. Söin vähän sapuskaa. Meikäläisen päivä on ollut ihan mahdottoman hyvä ja iloinen ja positiivinen. Rakastan duunikavereitani ja muitakin kavereitani. He ovat ihan huippuja ja todellakin piristävät päiviäni! (Mitä olisinkaan ilman niitä pupsuja? Paljon rakkautta teille kaikille) Olen saanut mahdottoman iloisia ja ihania onnitteluja ja en malta odottaa sitä, että päästään huomenna vähän juhlistamaan tätä vuosikymmenen muutosta. Onhan se nyt hienoa, kerranhan sitä vaan täyttää kaksikymmentä.
Pah, edellä mainittu lause ärsyttää meikäläistä ehkä eniten. Kerran sitä vaan. Ihan sama mikä syntymäpäivä, jollet usko uudelleen syntymiseen, koet jokaisen syntymäpäivän kuitenkin vain kerran. Pienenä miinuksena meikäläisen juhlaintoa latistaa se, että tunnen itseni tällä hetkellä erittäin epätärkeäksi ja epäkaivatuksi ja jiiänee henkilöksi: lähestulkoon kaikki ihmiset, jotka olen pyytänyt juhlimaan huomenna, eivät pääse tulemaan. Okei: tottakai ihmisillä on hyvä syy siihen, etteivät he pääse tulemaan. Mutta kunnon ääliönaisena ja draama queenina vetäisen pakan niin, että kukaan ei varmasti halua lähteä kanssani juhlimaan ja blaa blaa blaaa vihaa minua ja plööö plöö plöö.
Ja kuinka moni jaksaa kuunnella tällaista superitsekästä pärinää, jolle ei ole mitään syytä. Ei todellakaan kukaan. En edes minä itse. Vedetään viiva kaiken päälle. Huh, olo kevenee huomattavasti.
Pakko vielä kertoa: Ihana duunikaverini toi meikäläiselle kakkua töihin! Kukaan ei koskaan tuo meikäläiselle kakkua ihan vaan huvin vuoksi koska; sulla nyt on synttärit. Tällainen lämmittää vaan mieltä niin paljon :) <3 Hihiiii, olen ollut niiiin happy happy koko päivän. Hyvin se tiistaisyntymäpäivän töissäkin viettää, tiistaina ei koskaan tapahdu mitään.. Huomenna sitten lähtee ;) Tässä illalla tuli vain tuon alleviivattujen juttujen tyhmiä ajatuksia päähän. Ne eivät oikeastaan ole vieläkään helpottaneet, mutta koska niiden kirjoittaminen tänne julkisesti tuntui niin tyhmältä ja nololta ja ääliömäiseltä ja huomionhakuiselta ja itsekkäältä ja Luoja ties, miltä muulta, pitää niistä pikkuhiljaa luopua.
Lisäksi; miksi sitä ottaa mahdottomasti stressiä ja paineita ja nokkiinsa asioista, joihin ei oikeastaan voi edes vaikuttaa?
No, miltä sitä nyt tuntuu? Ehkä huikan oudolta, ajatella itseään kaksikymmentävuotiaana. Enää ikä ei ala ykkösellä. Lähempänä kolmeakymmentä kuin kymmentä, sanoi iskä naureskellen. En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. En todellakaan tunne käyttätytyväni kuin aikuinen. Miten aikuisen kuuluu edes käyttäytyä? Kaikkien mitareiden mukaan olen ns. "aikuinen", mutta käyttäydyn edelleen yhtä "lapsellisesti" kuin ennen. Itse olen myös vahvasti sitä mieltä, että oikeasti aikuinen on vasta sitten, kun osaa nauraa omalle itselleen, hassutella omalla kustannuksellaan, ei ota asioita liian vakavasti, omistautuu intohimoisesti asioille, joista on aidosti kiinnostunut, välittää muista ihmisistä, ei tuomistse, antaa anteeksi, iloitsee elämästä, heittäytyy ja hulluttele, pelleilee ja hassuttelee (pääasiassa omalla kustannuksellaan)
--- ja sitten kun on sitä asunto- ja autolainaa, omakotitalo, farmariauto, perhe, lapsi(a) ja koira.. ja ööö, vaikkapa ammatti. :D
Tänään on se päivä, kun meikäläiselle pärähti ikämittariin täydet kaksikymmentä (20) vuotta.
Kaikki kysyvät jatkuvasti että miltä nyt tuntuu. Okei ymmärrän kyllä, että siinä se vitsi juuri on. Mutta mahdottoman montaa kertaa sitä ei kuitenkaan jaksa päivän aikana että ihan hirmuisen vanhalta ja viisaalta. hiukset harmaantuu ja tippuu päästä. toinen jalka haudassa jo. huh huh, reuma ja osteoporoosi ja vaihdevuodet ja blaablaa ties mitä.
Sillä oikeasti musta ei tunnu miltään. Tää on taas vaan yksi päivä muiden joukossa. Heräsin seitsemältä aamulla, lähdin koiran kanssa lenkille, menin salille, menin töihin, pääsin töistä jopa tuntia aikaisemmin (jee, synttärilahja) tulin kotiin kaffettelemaan muutaman sukulaisen kanssa. Näin Mintun, joka oli tullut kylään. Söin vähän sapuskaa. Meikäläisen päivä on ollut ihan mahdottoman hyvä ja iloinen ja positiivinen. Rakastan duunikavereitani ja muitakin kavereitani. He ovat ihan huippuja ja todellakin piristävät päiviäni! (Mitä olisinkaan ilman niitä pupsuja? Paljon rakkautta teille kaikille) Olen saanut mahdottoman iloisia ja ihania onnitteluja ja en malta odottaa sitä, että päästään huomenna vähän juhlistamaan tätä vuosikymmenen muutosta. Onhan se nyt hienoa, kerranhan sitä vaan täyttää kaksikymmentä.
Ja kuinka moni jaksaa kuunnella tällaista superitsekästä pärinää, jolle ei ole mitään syytä. Ei todellakaan kukaan. En edes minä itse. Vedetään viiva kaiken päälle. Huh, olo kevenee huomattavasti.
Pakko vielä kertoa: Ihana duunikaverini toi meikäläiselle kakkua töihin! Kukaan ei koskaan tuo meikäläiselle kakkua ihan vaan huvin vuoksi koska; sulla nyt on synttärit. Tällainen lämmittää vaan mieltä niin paljon :) <3 Hihiiii, olen ollut niiiin happy happy koko päivän. Hyvin se tiistaisyntymäpäivän töissäkin viettää, tiistaina ei koskaan tapahdu mitään.. Huomenna sitten lähtee ;) Tässä illalla tuli vain tuon alleviivattujen juttujen tyhmiä ajatuksia päähän. Ne eivät oikeastaan ole vieläkään helpottaneet, mutta koska niiden kirjoittaminen tänne julkisesti tuntui niin tyhmältä ja nololta ja ääliömäiseltä ja huomionhakuiselta ja itsekkäältä ja Luoja ties, miltä muulta, pitää niistä pikkuhiljaa luopua.
Lisäksi; miksi sitä ottaa mahdottomasti stressiä ja paineita ja nokkiinsa asioista, joihin ei oikeastaan voi edes vaikuttaa?
No, miltä sitä nyt tuntuu? Ehkä huikan oudolta, ajatella itseään kaksikymmentävuotiaana. Enää ikä ei ala ykkösellä. Lähempänä kolmeakymmentä kuin kymmentä, sanoi iskä naureskellen. En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. En todellakaan tunne käyttätytyväni kuin aikuinen. Miten aikuisen kuuluu edes käyttäytyä? Kaikkien mitareiden mukaan olen ns. "aikuinen", mutta käyttäydyn edelleen yhtä "lapsellisesti" kuin ennen. Itse olen myös vahvasti sitä mieltä, että oikeasti aikuinen on vasta sitten, kun osaa nauraa omalle itselleen, hassutella omalla kustannuksellaan, ei ota asioita liian vakavasti, omistautuu intohimoisesti asioille, joista on aidosti kiinnostunut, välittää muista ihmisistä, ei tuomistse, antaa anteeksi, iloitsee elämästä, heittäytyy ja hulluttele, pelleilee ja hassuttelee (pääasiassa omalla kustannuksellaan)
--- ja sitten kun on sitä asunto- ja autolainaa, omakotitalo, farmariauto, perhe, lapsi(a) ja koira.. ja ööö, vaikkapa ammatti. :D
Eli meikäläisen "aikuisuus" on vielä kaukana. Olen siis forever young. Ainakin vielä tovin!
Pahoittelen mahdottoman kuvatonta postausta. Huomenna vapaata niin tsemppaan!
Kommentit
Lähetä kommentti