I'm learning to love myself. It's the hardest thing I've ever done.

IS ME AGAINST MYSELF.

Tämä postaus on ollut syntyvaiheissa jo useamman kuukauden ajan, en vain ole saanut tuotettua ajatuksiani konkreettiseen, luettavaan, muotoon.
Tämän postauksen tarkoituksena ei ole kertätä minkäänlaista myötätuntoa tai säälipisteitä, vaan esittää asiat omasta näkökulmasta ja tuoda ääneen esille päänsisäinen ajatuksenjuoksuni.
Tämän postauksen julkaiseminen on minulle myös suuri kynnys, sillä en koe osaavani kirjoittaa aiheesta tai ilmaista itseäni kunnolla. En myöskään koe blogini tyylin olevan tälläinen ajatuksia jakava, enkä koe tällaista tapaa kirjoittaa omakseni.
Tämä on suuri hyppy tuntemattomaan.

Yhtenä päivänä salilla käydessäni seurailin (lue: kuolasin) muutaman kuuman kollin treenaamista. Tämän seurauksena päädyin taas tuomitsemaan ja mollaamaan itseäni, ulkonäköäni ja kehitystäni, joka junnaa paikallaan. En ole tarpeeksi hyvä. En ole tarpeeksi kaunis. En ole tarpeeksi hoikka. En ole tarpeeksi. Ja kaikista pahimpana: en ole tarpeeksi itselleni. Ruoskin ja vihaan itseäni erittäin usein. Ja kuten arvata saattaa, vihaan itsessäni kaikista eniten ulkonäköäni. En pidä lähestulkoon ollenkaan ruumiista, jossa elän.

Minulla on usein hyvä tunne itsestäni. Minulla on hyvä ja kaunis ja välillä jopa suhteellisen hoikka olo, mutta petyn (poikkeuksetta) aina katsoessani peiliin. Näen vain virheet itsessäni - virheet jotka eivät halua korjaantua. Näen heltan leukani alla, lihavat ja paksut kädet, paksut reidet ja kamalat vatsamakkarat. Näen ruman ja lihavan vartalon. Vartalon, joka ällöttää monia. Treenaamisesta ja salillakäymisestä ja juoksemisesta huolimatta vatsani läskikerros ei liiku mihinkään, en saa niitä himoitsemiani selkä ja käsilihaksia saati sileää vatsaa. En vain näe itsessäni niitä pieniä muutoksia, mitä todennäköisesti tapahtuu - hissun kissun. Sitten katselen jotain en-edes-niin-vanhoja kuvia joita olen ottanut "kuntomatkani" aikana, joissa näytän mukamas paljon hoikemmalta ja paremmalta, vaikka tasan tarkkaan muistan, kuinka lihava ja kamala fiilis minulla oli jo kuvien ottamisen aikaan. On erittäin masentavaa ja myös väsyttävää tuntea itseään kohtaan pahoja ja rumia tunteita - joka ikinen päivä, joka ikinen kerta kun ohittaa peilin ja joutuu katsomaan itseään.

  

Olen niitä kaikki-mulle-ja-heti-ja-mieluummi-vaikka-vähän-nopeemminkin -ihmisiä, ja se, että olen lähes kaksi vuotta panostanut elämässäni itseni muuttamiseen sen näköiseksi mikä haluaisin olla, on minulle todella pitkä aika. Soimaan itseäni siitä, kun en saavuta asettamiani tavoitteita. Minulla oli tavoitteita (jotka eivät täyttyneet) ennen Thaimaan matkaamme. Uudet tavoitteet asetin sitten kesäksi (eivätkä nekään tavoitteet täyttyneet). Tällähetkellä en ole asettanut itselleni tavoitteita tai aikatauluja, mutta tilanteeni ja oloni ei ole siitä huolimattakaan parantunut. Olen edelleen mielestäni liian lihava. Vaa'alle en ole astunut sitten viime joulukuun ja hyvä niin. Mielestäni vaa'an näyttämä numero ei kerro totuutta siitä, millaiseksi tunnen itseni ja millaisena näen itseni. Haluan etenkin nähdä muutoksen. Haluan nähdä itseni hoikkana ja hyvänä. Vaa'an luku vain kertoisi minulle, että kuinkas paljon tämän ruumiin sisältämä lihas ja läski yhteensä painaa. En ole missään vaiheessa kuntoiluani asettanut itselleni painotavoitteita, vaan ulkonäkötavoitteita. 

Olen paremmassa kunnossa, kuin moneen moneen moneen vuoteen, mutta sekään ei riitä. Olen niin kauan kuin muistan valitellut painostani ja ulkonäöstäni. Minulla on aivan hirveä fiilis siitä, että kun viimein olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja ryhtynyt toimeen laihduttaakseni ja parantaakseni oloani, en onnistukaan. Fyysinen oloni on parantanut, mutta henkisesti voin yhtä huonosti, jollen jopa huonommin, kuin ennen. (Ja nyt puhutaan siis henkisestä ulkonäkökuvastani, ei siis mielenterveydestäni) Ennen kuntokuurini aloittamista valittelin lihavuuttani, mutten uskonut sille olevan mitää tekemistä, tykkäsin mukamas liikaa herkuista, en tykännyt juoksemisesta taikka salilla käynnistä, saatika ryhmäliikunnasta. Kaikki muu, paitsi ryhmäliikuntainhoni ovat muuttuneet - mutta huono ulkonäkökuvani jäi.

  

Olen aina ollut kaveriporukkani isokokoisimpia ihmisiä, ja sitä olen edelleen.

Minulla on siis aina ollut hyvä itsetunto. En ole koskaan muuttanut itseäni, käyttäytymistäni tai luonnettani sen mukaan mikä olisi muiden mielestä sopivaa tai "coolia". Olen aina ollut oma itseni. En pidä teennäisistä ihmisistä, tai ihmisistä jotka pyrkivät miellyttämään kaikkia, saati henkilöitä, jotka pyrkivät muuttamaan jokaisen vastaantulijan palvelemaan omia intressejään. Kuten edellä mainitsin, olen aina ollut pyöreä. Oikeastaan voisi sanoa, että olen aina ollut lihava. Myönnettäköön. Mitkälie pituuspainodiagrammi-mittarien luvut ovat aina sanoneet minulle vähintään "lievästi ylipainoinen". Painoni on aina ollut huomattavasti suurempi, kuin yhdenkään kaverini. (Suurinosa kavereistani on minua pidempiä ja siitä huolimatta painan huomattavasti enemmän kuin he)
Siinä, missä pari lausetta takaperin kerroin minulla olevan hyvä itsetunto, on minäkuvani ja ulkonäkökuvani todella surkea. Vihaan sitä miltä näytän ja välillä myös sitä, millaiseksi tunnen itseni. Ja tähän minäkuvaan muut ihmiset ja yhteiskunnan ja kulttuurin kauneusihanteet ovat vaikuttaneet - ja erittäin roimalla kädellä.

Katsoin vähän aikaa sitten ylen keskusteluohjelmaa, jossa vieraana oli paljon painoa pudottanut, elämänsä kunnossa oleva nainen, joka edelleen näki itsensä lihavampana kuin on ja rumana. Minulla on samantyylinen ongelma. Vaikka olen paremmassa kunnossa ja hoikempi, kuin vielä muutama vuosi sitten, näen itseni edelleen "porukan isoimpana", "kuntosalin lihavimpana", "pyöreänä" epäonnistujana, joka ei kyke muuttumaan ja muuttamaan itseään, joka ei saavuta niitä asettamiaan tavoitteita. Useat ihmiset käskevät minun olla lempeämpi itselleni. Ei sitä Roomaakaan rakennettu päivässä. Olen kuitenkin ollut itselleni lempeä aivan liian monta, ruuan ja lihoamisen täyteistä vuotta, ja tämä lempeys on saattanut minut siihen pisteeseen missä olen. Pisteeseen, jossa tunnen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, kun jätin menemättä salille, en ehtinyt salille, ei huvittanut mennä juoksemaan, söin hirmuisesti koko päivän, söin vain epäterveellisesti koko päivän. Pakko kutienkin mainita, että rakastan syömistä, rentoutumista ja chillailua. En ole missään vaiheessa tappanut tai rikkonut itseäni liiallisella treenaamisella (jalkojen kipeytymistä juoksemisen jälkeen ei lasketa) tai jättänyt syömättä ruokaa laihtuakseni. 

Minulla on siis ongelmia ulkonäköni kanssa. En tiedä mitään muuta ratkaisua ongelmaan, kuin päästä tavoitteeseeni, saada se unelmieni kroppa. (Paitsi ehkä peilien välttely) Sillä tiedän, etten todennäköisesti tule tyytymään vähempään.  

 

Ja kaikille huolestuneille: ei en kärsi syömishäiriöistä tai mistää muistakaan häiriöistä. Kärsin huonosta kehonkuvasta. Rakastan ruokaa, enkä kykenisi lopettamaan syömistä. Rakastan hyvää ruokaa jonka takia minun on helppo olla syömättä karkkeja tai herkkuja, ja jättää käymättä pikaruokaravintoloissa. En myöskään ihannoi laihaa vartaloa - haluan itselleni lihaksikkaan ja voimakkaan kehon. En halua ruumiistani ulos törröttäviä lonkka-, solis- tai kylkiluita, vaan ihanan lihaksikkaan selän, kunnon haban, lihaksikkaat jalat ja uulalaa minkä beban. Ja sixpack olisi myös kiva. Haluan korostaa sitä, että se kehonkuva, minkä haluan, on terve, voimakas ja ehdottomasti atleettinen. En ehdottomastikaan halua näyttää samalta kuin catwalkien luurangonlaihat mallit.