Kun vuorokauden tunnit eivät riitä

**Seuraava teksti on puhdasta ajatuksen virtaa. Pahoittelen jo etukäteen mahdollisia aiheenvaihdoksia ja punaisen langan katoamista. Ajatus tästä tekstistä oli paljon heinompi päässäni, mutta minkäs sille mahtaa, kun ei ole verbaalisen penaalin terävin kynä.**

Olen tämä päivän aikana lukenut neuroanatomiaa ja fysiologiaa jo viisi tuntia, ja tuossa äsken, kellon lyödessä noin 20.00 sanoivat aivoni viimeisetkin osat itsensä irti tenttiin pänttäämisestä. Ihmisen aivot ja hermosto on vain niin monimutkainen systeemi, ettei tällainen tavallinen tallaaja, joka meinasi aina silloin tällöin nukahtaa luennolle, saa iskostettua päähänsä sitä kaikkea tietoa - etenkään yhdessä päivässä.

Iitan kanssa lenkillä ollessani rupesin miettimään millaiseen suohon olen itseni taas kerran kaivanut. Minulla on perjantaina tentti juuri edellä mainitusta neuroanatomiasta ja fysiologiasta, maanantaina tentti lastenneurologiasta (joka menee vielä huonommin) ja keskiviikkona psykologian n. 8 sivuisen tehtävän palautus. 

Tähän liitettynä vielä se, etten ehtinyt viime viikonloppuna kirjoittamaan psykan tehtävään kuin muutaman vaivaisen lauseen, enkä edes avaamaan hermostokirjoja, koska olin viimeviikon torstaista eteenpäin töissä. Tämä viikko alkoi pänttäysmerkeissä tänään ja eilen. Eilen piti tehdä myös erään neurologinen sairauden esitelmä. Molemmilla päivillä meillä oli iltaluennot aiheena, se edelläkin mainittu, lastenneurologia. Huomenna istun koko päivän, lähemmäs kahdeksan tuntia, koulussa opiskelemassa psykologiaa ja torstaina käytän "ansaitun vapaapäiväni" pänttäämällä ah niin ihanaa hermoston toimintaa. Perjantaista alkaen, kun olisi ajankohtaista alkaa viimeistään lukea siihen maanantain tenttiin, olenkin koko viikonlopun töissä. 

Turhia huolehtimatta ja stressaamatta olen kuitenkin priorisoinut asiat näin

1) luen perjantain tenttiin vähemmän aktiivisesti huomenna (ke) ja aktiivisesti ylihuomenna (to). Tentti tulee menemään miten menee, ainahan on se uusintamahdollisuus. Hyvällä tsägällä ope kysyy juuri siitä plexus brachialiksesta, minkä osaan hyvin! 

2) luen maanantain tentin diat läpi varmaankin torstaina kaiken muun hässäkän yhteydessä ja viikonloppuna, minkä nyt töiden sivussa ehdin. Uusintamahdollisuus, hyvä tsägä ja onnenkantamoinen on siis päivän teema.

3) keskiviikon palautustehtävän materiaalit ehtii lukea ja itse tehtävän kirjoittaa ensiviikon maanantaina ja tiistaina - eikö niin? Onneksi mulla on puolet aineistosta ja kolmasosa itse tekstistä jo skriivattuna

Eli ei mitään ressiä asioihin. Eiks nii? Eikö se luovuus ja tuotteliaisuus ole kaikista suurimmillaan juuri sinä edellisenä iltana.

Koko postauksen ideana on esitellä se, kuinka elämäni erilaiset osa-alueet eivät kohtaa. Jos panostan osa-alueista johonkin, jäävät muut vähäiselle huomiolle tai kokonaan syrjään. Tämä on erittäin ärsyttävää ja turhauttavaa. En saa pidettyä palasia elämästäni kokonaisena kuvana, vaan osat karkailevat minulta. Ilmiötä on vaikea kuvata näin sanallisesti, niin annettakoon teille konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tekoni ja valintani ja sen hetkiset kiinnostuksenkohteeni vaikuttavat muihin toimintoihini. Minulla on usein vaikeuksia löytää kunnollista aikaa ystävilleni ja heidän näkemiselleen, niin kamalalta kuin tämä näin ääneen sanottuna kuulostaakin. No miksi näin on? Elämäni eri alueet vievät aikaa toisiltaan.

Sosiaaliset suhteet Jotkut sanovat minua huonoksi ystäväksi, koska en ole niitä ihmisiä, jotka soittelevat tai laittavat viestiä ystävilleen joka päivä kysyäkseen mitä kuuluu. Kuulun siihen ihmisryhmään, josta ei kuulu pihaustakaan (paitsi ehkä joku satunnainen hauskan kuvan jakaminen Facebookissa tai instagranpäivitys) useaan viikkoon. Yleensä en myöskään ole se yhteyttä ottava osapuoli. Se ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ystävistäni, tai ettenkö välittäisi mitä heille kuuluu. En vain ole niitä ihmisiä joita kiinnostaa ottaa selvää, että mites sun aamu tänään meni ja miltä susta tuntui kun myöhästyit taas bussista. Vastaan kyllä aina minulle lähetettyihin viesteihin ja soittoihin ja rakastan jutella ystävieni kanssa. En vain ehdi nähdä heitä. Nopea kalenterin selaus kertoo, että olen viimeksi vapaa-ajallani nähnyt ystävääni yli viikko sitten, ja sitä edeltävästä tapaamisesta onkin sitten jo pari viikkoa. Olen siis ehtinyt tavata ystäviäni viimeisen kahden viikon aikana kaksi kertaa. (Jos luokkalaisten kanssa illalla käytyä Polin Approa ei lasketa, sillä silloin kertoja tulee jopa kolme).

Olen ehkä siitä outo henkilö, ettei tämä häiritse minua. Olen kuitenkin jutellut ystävieni kanssa. Näen koulukavereitani koulussa viitenä päivänä viikossa ja töissä olen 2-3 päivää viikossa, jolloin näen minulle niin rakkaita työkavereita ja niin valtavan määrän asiakkaita. Olen siis joka päivä sosiaalisessa kanssakäymisessä joko koulussa tai töissä. Minulla on viimeisen kuukauden sisällä ollu vapaa päivä sekä koulusta että töistä yhteensä noin kolmena päivänä. 

Kaikki päiväni ovat täynnä ohjelmaa, ja yleensä se kavereiden näkeminen on yksi niistä asioista joka tippuu ensimmäisenä pois. Niinkin valitettavaa kuin se onkin, syy löytyy pääasiassa koulusta ja töistä.

Koulu on viimeaikoina syönyt paljon aikaani. Olemme tehneet pitkää päivää ja kotiin tultuani on minun täytynyt hoitaa koira ja itseni. Äkkiä kello onkin jo kuusi, ulkona on pilkkopimeää ja mieli ei tee enää liikkua mihinkään. Ja koulujuttujakin olisi tekemättä. Minusta on kuitenkin ihanaa se, että minulla on koulupäivien jälkeen aikaa vielä tehdä asioita! Ennenkuin aloitin koulussa, olin vain töissä, ja ainut päiväni "tehdä jotain" olivat vapaapäiväni, jotka sitten ahtautuvivat täyteen to do-listan ruksattavia kohtia.

Työ syö taas kaiken koululta vapaan aikani. Teen kahdesta kolmeen vuoroa viikossa, oikeastaan vain viikonloppuja. Viimeisin viikonloppuvapaa on kuukauden takainen (seuraava viikonloppuvapaa odottaakin ensikuun alussa. Wohoo!) Kuten ylläolevasta tämänhetkisestä tilanteesta kerroin, menevät kaikki viikonloppuni töissä - ja töiden jälkeen en vain jaksa tehdä enää mitään. Työpäiväni ovat myös iltapainotteisia, ja auttamatta fakta on, etten yleensä ehdi työpäivinäni nähdä ystäviäni, saati tehdä oikein mitään muutakaan järkevää. Viikonloppuisin haluaisin nukkua mahdollisimman pitkään ja kerätä voimia, enkä vain jaksa herätä niin aikaisin, että "ehtisin tehdä jotain järkevää" ennen töitä.

Lukeminen, taiteilu ja valokuvaus (ylipäätänsä harrastukseni ja asiat joiden tekemisestä pidän) ovat huvenneet absoluuttiseen minimiinsä, oikeastaan jopa nollaan. Jos haluan tehdä jotain taideteosta, löytyy sille aikaa yleensä ainostaan yömyöhään, kun minun pitäisi olla jo nukkumassa ja keräämässä voimia seuraavaan päivään. Samoin on lukemisen laita. Jos luen ja taiteilen, tämä syö myös aikaa kavereiltani. Olen yleensä niin innoissani milloinkin käynnissä olevasta projektista, että uppoudun siihen kokonaan: koulusta tai töistä tultuani alan maalaamaan ja siihen katoaa koko loppuilta. Ja tällaiseen minulla ei ole aikaa. On niin paljon kaikkea tehtävää ja puuhaa, etten vain ehdi aloittaa uutta piirustusta tai avata yöpöydällä jo pitkään lojunutta kirjaa. Kameraan en ole jälleen kerran viime kuvapostauksen jälkeen koskenut. Blogi on päivittämättä, kun minulla ei ole aika istua alas ja alkaa kirjoittaa. Tänään oli pakko alkaa kirjoittaa ja käyttää aikaa tämän postauksen luomiseen. Mutta olen saanut tänään jo niin paljon aikaan, että nyt saan käyttää aikaani siihen, mistä nautin ja mistä pidän: olen lukenut hermostoa, käynyt luennolla, lenkittänyt koiran ja käynyt yli kahdeksan kilometrin juoksulenkillä.

Lenkkeily, sali (urheilu) Ainut liikunnan ja harrastuksieni puolesta muuttumaton tekijä on ratsastus. Ja tässä on kiittäminen omaa päättäväisyyttäni. En koskaan sovi tapaamisia ratsastuksen päälle. Jätän menemättä asioihin jotka tapahtuvat sunnuntaisin kun minulla on tunti. En koskaan ota työvuoroa sunnuntai illalle. Sunnuntai iltojen ehdoton vapaus on ollut minulla muuttumaton tekijä siitä asti kun vaihdoin kyseiseen ryhmäni. Ja kyse on nyt siis useista vuosista. 

Juokseminen on kaiken härdellin ja muutosten keskellä pysynyt suhteellisen hyvin mukana ohjelmassani, mitä nyt jalkojen ainaiset reistailut syövät lenkkipolulla viettämääni aikaa. Nyt syksyllä juoksulenkkitahti onkin ollut noin kerta viikossa, eivätkä jalat ole onneksi esittäneet väsymyksen tai rikkoutumisen merkkejä kyseisestä määrästä.

Salilla käynti jää pois ohjelmastani aina jos pääsen juoksemaan. Juokseminen on se minun juttuni - se on helppo toteuttaa mihin vuorokauden aikaan tahansa, siitä ei kerry ylimääräisiä jäsenyysmaksuja ja lenkkipolkujen kuluttaminen on kertamaksultaan ilmainen. Miksi tällainen pihi ei pitäisi juoksemisesta. Ja omaa ulkonäköään ja kuntoaan häpeilevä juoksee iltaisin pimeällä, rusalla kun kukaan ei tule vastaan tai huomaa. Salilla en osaa käydä iltapäivästä tai päivällä. Haluan mennä nostamaan rautaa ja kyykkäämään aamupäivästä kaikkien aktiivisten salimummojen ja pappojen kanssa. Hirveä egoboost tulee, kun on itse salillaolijoista nuorin. Vetreydestä, voimasta tai kunnosta ei puhuta tässä  yhteydessä mitään. Salimummot ja papat myös antavat minun rauhassa hölmöille vapaapainoalueella, keskittyen itse laitteiden käyttöön. Onko tämän tekstin pohjalta jo selkeää, että en ehdottomastikaan halua että kukaan tuttu tai puolituttu, tai oikeastaan kukaan näkee minua salilla. Treenaan mieluiten supermummojen ja pappojen kanssa, tuntien itseni hyväksi, kuin kärsin verratessani itseäni salikissoihin ja pro fittnespimuihin #alemmuuskompleksi (tästä samaisesta aiheesta on tulossa postausta heti kun viimein saan sen itseäni tyydyttävään muotoon ja valmiiksi)

Kaikissa edellämainituissa asioissa huomaa varmaankin myös nykyisen tuottavuuden ja tekemisen paljouden ihainnointia - mutta totuus on, että nautin kaikista eniten siitä, kun saan tehdä niitä minulle tärkeitä asioita (piirtäminen, juokseminen, valokuvaus, lukeminen...) täysin rauhassa, ilman aikapaineita, teekuppi toisessa kädessä, taustamusiikin soidessa taustalla. Tai sitten vain olla tekemättä mitään "järkevää": vaellella koiran kanssa metsässä, lukea, katsoa elokuvia ja napostella pähkinöitä. 

Ihan sama koulutehtävistä, ne ehtii huomennakin.

Tosiystävät eivät suutu radiohiljaisuudestani. Tosiystäväni tuntevatkin minut niin hyvin, että toteavat vain että sellainen se julle vaan on, ei siltä kannata soittoa odottaa, vaan sille pitää soittaa. Se on semmone busy businesss woman. Se on aina töissä. He (onneksi) tietävät, että viihdyn myös omissa oloissani ja todellakin kaipaan omaa aikaa.

Tämä oman ajan kaipuuni ja jatkuva haluni tehdä sitä, mistä nautin ovat varmaankin se, minkä takia en näe niitä ystäviäni niin usein. Mutta samalla tämä puoli saa minut voimaan paremmin, tasapainottaa minua, vahvistaa ja voimauttaa minua. Saan rakastamistani asioista, itseni hemmottelusta ja löysäilystä itselleni sitä iloista ja positiivista energiaa, mistä ihmiset aina kyselevät mistä se oikein tulee. 

Olen perusluonteeltani niitä iloisia ja positiivisisa ihmisiä, jotka eivät jaksa negatiivisuutta. Nautin siitä, että aikatauluni ovat tiukkoja ja minulla on päivän aikana ne kymmenen to do kohtaa, sillä todennäköisesti osa niistä ovat sellaisia, joiden tekemisestä nautin. Pyrin tekemään elämässäni mahdollisimman vähän asioita, joiden tekenimen ei ole pakollista tai tuota minulle mielihyvää. 

Jos en viihtyisi työssäni, lopettaisin.

Jos en kokisi koulutusalaani omakseni, kokeilisin jotain muuta (pakko kyllä myöntää, etten vieläkään osaa kuvitella itseäni toimintaterapeuttina, mutta ainakin koulussa on kivaa, haasteellista ja leppoisaa (voiko niitä sanoa samassa lauseessa) opiskella)

Jos haluan aikaa itselleni, järjestän asian.

Jos haluan nähdä ystäviäni, sovin tapaamisen.

Näin koko postauksen jälkeen, hypittyäni asiasta toiseen ja kadotettuani punaisen langan vähintään viidesti, on pakko sanoa, että elämä on loppujen lopuksi yksinkertaista.

Ja mitä nyt olen koulusta tähän mennessä oppinut; kaiken a ja o on itselle merkityksellinen ja mieluisa toiminta.

Ps. Eihän tämän postauksen kirjoittamiseen mennyt kuin kaksi tuntia. Tämä on ensimmäinen koskaan pädillä kirjoittamani postaus, en tiedä jääkö myös viimeiseksi. Kuvat ovat pädille tallentuneita instagram kuvia, pahoitteluni siitä. 

Ja onnittelut vielä sille innokkaalle lukijalle, joka jaksoi lukea koko tekstin läpi. Itse en jaksaisi. Kiitos sinulle <3