Ajatusvirtamaista vuodatusta vuodesta 2019

          .                   life doesn't require that we be the best 

only that we try our best                  .

Mä en ole pitkään aikaan tehnyt minkäänlaista järin tähtitieteellistä vuosikatsaus tsydeemiä. Uudenvuoden lupauksiakaan en ole vuosiin antanut, koska en osaa tai halua niitä pitää, enkä usko mihinkään "new year, new me" sontaan, vaan niihin pieniin muutoksiin, jotka syntyvät ajan kanssa. Asetin kuitenkin tavoitteet tälle vuodelle, liittyen Ruutin kanssa harrastamiseen. Muuhun elämään nyt ei tavoitteita sitten olekaan. 

Ajattelin tänään kuitenkin ilahduttaa teitä jonkinsortin vuosikatsauksella. Tai noh, ennemminkin vuoden ajatusvirralla. En ole pitkään aikaan kirjoittanut minkään sortin asiapostausta. Viimeisin kunnollinen taitaa olla lokakuulta 2018, kun julkaisin kirjoitukseni canicross alkeiskurssistamme, joka sittemmin julkaistiin myös islanninlammaskoirien rotulehdessä.

Olin samaan aikaan myös Koira-avustesen kasvatus- ja kuntoutustyön kurssilla, jonka aikana tein SWOT analyysin meistä Ruutin kanssa tiiminä. Se oli hauskaa. Mutta oikeasti nuo tuollaiset analyyttisemmät postaukset, sellaiset joissa pääsisitte oikeasti lukemaan ja minä pääsin suoltamaan ajatuksiani, ovat olleet viimeisen vuoden täysin pannassa. Ei sillä, etteikö minulla muka jotain ajatuksia ja ideoita ja kirjoitettavaa olisi ollut. Mutta jostain syytä ne ovat jääneet. Katsotaan saanko tämän tekstin aikana avattua ajatuksiani jotenkin ymmärrettävämmäksi. Ehkä yksi uudenvuoden lupaus olisi tehdä enemmän näitä, mitä mieltä olette? :)

Tuntuu, että en muista vuodesta 2019 yhtään mitään.

Kaikista päällimmäisenä on se fiilis, että viime vuosi oli surkea. Se on ollut äärettömän rankka henkisesti ja olen ollut todella väsynyt ja surullinen usein.

En kuitenkaan jaksa uskoa sitä täysin, sillä näitä kuviakin katsoessa tuli mieleen monia kivoja muistoja. Mitään erityisen mullistavaa elämässäni ei ole tapahtunut, mutta uskonkin vahvasti siihen, että elämän merkityksellisimmät asiat ovat niitä pieniä tapahtumia, jotka sijoittuvat niiden isojen juttujen väliin. 

Ja onneksi mulla on mahdollisuus nähdä läheltä luonnon kauneus, se auttaa aina!

Heti tammikuussa Ruuti täytti vuoden, vaihdoimme M:n kanssa molemmat autoja, remppailtiin hiukan keittiötä, käytiin Ruutin kanssa Kajaanissa näyttelyssä, kävin työhaastattelussa ja sain paikan. Tein viimeiset tammikuun viikot töitä vanhassa työpaikassani aivan hulluna. Olin väsynyt työhöni, halusin muutosta ja odotin innolla uusia tuulia uudelle vuodelle. Ajattelin, että vuosi tulisi olemaan hyvä ja tuloksellinen. Pääsisin kehittämään itseäni ja omaa osaamista. Toivoin, että se väsymys, uupumus, mikä aikaisemmassa työssäni oli varjostanut elämääni, poistuisi. Ja niin se poistuikin. Valitettavasti kuitenkin tuntuu, että "paskan määrä elämässä on vakio". Kun pääsin vanhan työn väsyttävyydestä ja kuormittavuudesta irti, korvautui se uuden työn tuomalla riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteella. Ihan kuin sitä osaamattomuutta ei olisi ollut aikaisemminkaan, mutta nyt se oikein korostui ja aiheutti jäätävää ahdistusta itselle.

Duuni asiat ovat varjostaneet arkeani siitä asti, kun olen toimintaterapeutin paperit saanut reilu kaksi vuotta sitten. Edelleenkin, näin tammikuussa 2020 kyseenalaistan ammatinvalintani ja yritän miettiä sitä omaa tietäni. Elän varmaan muutenkin siinä ikäryhmäni kirouksessa ja unelmoin siitä unelmien työstäni, jota tekisin intohimoisesti ja joka päivä pakahtuvalla innolla. Toivon, että joskus löytäisin sellaisen työn - oman intohimoni. Kaipaan sitä, että olisin menossa aamuisin töihin innolla. Todellisuudessa en usko, että kukaan voi oikeasti rakastaa työtään. Se on kuitenkin työtä. Haluaisin kuitenkin löytää sellaisen työn, jonka plussat voittavat selvästi miinukset.

Noh, etsintä ja pohdinta jatkuvat...

Mulle oli suuri shokki vaihtaa aiempi nelipäiväinen työviikko täyteen työaikaan. Se ei vain sovi mulle. En ehdi lainkaan palautua työviikosta vain kahdessa päivässä. Yhä haaveilen erilaisesta työajasta, mutta nykyisessä työssäni se ei valitettavasti ole taloudellisesti kannattavaa/mahdollista. Uudessa työssä on paljon positiivisia asioita verrattuna aikaisempaan. Jaksoin töissä paljon paremmin, eikä mulla koskaan ollut samanlainen kiire, kuin aiemmassa työssäni. Mulla on ihanat terapialapset ja aivan mahdottoman pätevä ja mukava joukko työkavereita ympärilläni. Pitkät työpäivät ja viisipäiväinen työviikko kuitenkin verottivat omaa jaksamista selvästi. Tuntuu, että aikaa ei jää millekkään omalle, vaikka olen roimasti vähentänyt kaikkia harrastuksia siihen verrattuna mitkä ne esim. 2018 olivat! Vuonna 2018 pistin niin paljon paukkuja Ruutin kanssa tekemiseen (mikä oli kannattava juttu, sillä pentu on maailman ihanin, paras ja helpoin koira!) ja olen varmaankin aivan totaalisen unohtanut, kuinka väsynyt olin silloin. Että viime vuoden väsymys ei varmasti ollut mitään siihen verrattuna :D

Ruuti kävi vuonna 2019 laajoissa terveystarkastuksissa. Se tutkittiin helmikuussa luustoltaan täysin terveeksi ja marraskuussa silmien ja sydämen osalta terveeksi. Tämän postauksen toinen kuva on Ruutin helmikuisen nukutuksen jälkeinen känni.

 

Treenailtiin koko vuosi sekä nosea että tokoa, joissa ollan molemmissa menty aivan järkyttävästi eteenpäin! Etenkin kesän jälkeen tehtiin huimia harppauksin eteenpäin.
Käytiin paimentamassa alkuvuodesta muutaman kerran (Oulaisissa), mutta oma motivaatio kyseiseen hommaan meni sen hintavuuden takia. Ja onhan tuonne Oulaisiin melko pitkä matka...
Meidän oli tarkoitus mennä niin lammas- kuin poropaimennusleireille Pelloon, mutta molemmat jäivät aikataulu- ja raha-asioiden takia käymättä.
Käytiin kokeilemassa kesällä rallytokoa, johon en niin rakastunut. Loppuvuodesta pienimuotoinen rallykärpänen kuitenkin puraisi ja aloin suunnitella että jossain vaiheessa voitaisiin kokeilla sitäkin lajia Ruutin kanssa ihan tosissaan!
Kokeiltiin pk-tokoa BH-kurssin merkeissä, jolloin iski BH-koe -kärpänen, mutta ei päästy koetta vielä viime vuonna suorittamaan.
Kävin alkuvuodesta kavereiden kanssa uimassa uimahallilla säännöllisen epäsäännöllisesti.
Kävin vielä alkuvuodesta ratsastamassa, mutta jouduin kyseisen lystin lopettamaan taloudellisista syistä. Halusin myös panostaa enemmän koirajuttuihin. Kaipaan edelleen hirveästi tallille, mutta en halua enää mennä samalle tallille kuin aiemmin. Olen Vantaalla tottunut niin laadukkaaseen opetukseen ja puitteisiin. Pelkään kieltämättä myös sitä, että jos nyt vitkuttelen tallille menoa, niin kasvatan kynnyksen niin suureksi, että lopulta uudelleen aloittmainen olis vielä superisti vaikeampaa.   

Startattiin meidän ensimmäiset kokeet ikinä, niin noseworkissä kuin tokossa. Yhteensä virallisia tokostartteja tuli kaksi ja nosework startteja viisi, hajutestin ja epävirallisen kokeen lisäksi.

Olin joskus tehnyt pienen lupauksen siitä, että kävisin hiukan enemmän Vantaalla vuoden aikana. Melko ok tämä jopa onnistui. Kävin Vantaan reissuun mm. hiihtolomalla, pääsiäisenä, toukokuussa koira-avusteisen kasvatus- ja kuntoutustyön viikonloppu-kurssin merkeissä, kesällä, syyslomalla sekä marraskuussa. Yllätyin kalenteria selatessa, että meilläkin on jopa käynyt porukkaa kylässä, mutta ei kylläkään kieltämättä niin useasti kuin toivoisin. Mun mielestä olisi ihanaa, että meille tulisi kavereita ja sukulaisia rohkeammin käymään ja viettämään aikaa. Meillä on käytännössä aina ovi auki ja rakastan kestittää vieraita. Meillä on aina vierahuoneessa sänky valmiina yövieraille. Silti pitää "mukamas uudenvuoden lupaus" tehdä edelleen siitä, että kävisin Vantaalla useammin...

Tunnen vain melko usein reissaamisen kotikonnuilleni melko kuormittavana ja "pakollisena". En tiedä miksi, mutta minua aina hiukan ärsyttää/ahdistaa mennä lapsuudenkotiini pitkäksi aikaa kylään/punkkaamaan. Meitä innolla odotetaan käymään, mutta sitten kun tulemme, istuvat kaikki omia hommiaan tekemässä eri huoneissa, tai jotain muuta vastaavaa :D Onnistun myös usein kaikki reissut täyttämään niin täyteen kaikkea oheisohjelmaa, että ne ovat melko kuormittavia, ja suorastaan suorittamista. Tässä olen hiukan kuitenkin vuosien aikana kehittynyt: enää minulla ei ole minuutti-aikataulua joka päivälle - vaan ehkä vain joka päivälle yksi tapaaminen/tekeminen. Lisäksi vihaan viikonloppureissuja niin pitkälle. Se, että töiden jälkeen joutuu yötä vasten lähteä ajelemaan/matkustamaan (tai pahimmassa tapauksessa käyttää koko lauantaipäivä matkustamiseen) ja sunnuntaina iltaa vasten tulla takaisin kotiin, on mielestäni ihan törkeän raskasta. Ja sen seurauksena koko seuraava työviikkoni menee usein pilalle, kun olen niin väsynyt. Olemme viime aikoina ottaneet tavaksi sen, että esimerkiksi lomaviikoilla, lähdemme kotiin jo lauantaina, joten saamme olla löhöämässä yhden päivän ennen takaisin töihin menoa. (Tätä niksiä saa hyödyntää ihan vapaasti, auttaa nimittäin tosi paljon reissaamisesta palautumisessa!)

Noh, sitten takaisin työjuttuihin... Omaa ammatti-identiteettiä ei ole lainkaan tukenut se, että olen käynyt nyt vuoden sisällä kolmesti haastattelussa siihen työhön mitä nyt teen. Kahdesti tämän vuoden sisällä on avautunut virka haettavaksi, ja kahdesti minua ei ole siihen virkaan valittu. Ymmärrän täysin sen, että minulla ei ole tähän vaativaan työhön riittävästi kokemusta ja tällä hetkellä olen täysin tyytyväinen sijaisuuteeni. En todellakaan tiedä, mitä elämälläni haluan tai missä haluan syksyllä olla töissä. Kuitenkin se raastaa (ammatti)identiteettiäni, aina kokea se pettymys, että en ole riittävän hyvä. "Kiitos haustasi, olit hyvin mukana. MUTTA..."... Joku minulle joskus sanoi, että kaikki mitä sanotaan ennen sanaa "mutta" on valetta ;)

Kesäkuussa jäin täysin tyhjän päälle, kuin melko yllättäen minulle ei ollutkaan töitä enää tarjolla kesän jälkeen. Vitutti ja ahdisti. Ja kieltämättä tunsin oloni huijatuksi, sillä olin alunperin vaihtanut työpaikkaa sijaisuuteen sillä perusteella, että jatkoa "ainakin jossain muodossa" lupailtiin. Kesää vasten ei myöskään ollut juuri mitään töitä tarjolla. Enkä päässyt edes haastatteluihin niistä töistä mitä hain. Koko kesä meni taloudellisia asioita ahdistellessa ja nämä kesän ahdistukset kummittelivat pitkälle syksyyn. Ei oltaisi mitenkään selvitty kesästä ilman meidän vanhempien apua. En päässyt tekemään yhtään mitään koko kesän aikana, koska ei ollut varaa tehdä mitään. Liiton rahat menivät täysin pelkkään elämiseen, ylimääräistä ei ollut lainkaan. Istuin kotona, yritin hiukan laittaa pihaa yksinäni. Käytiin Ruutin kanssa pitkillä lenkeillä, pyöräilemässä, treffattiin kavereita. Veeti sai ulkoilla koko kesän ja lähti usein meidän kanssa lenkille mukaan. Ruuti sai uida meidän lähi järvessä sydämmensä kyllyydestä koko kesän, itse kävin uimassa vain kerran. Vahasin aivan itse oman autoni. Käytiin Oulun näyttelyissä ja elokuussa erikoisnäyttelyssä. Oli meillä kaikkea pientä kivaa koko kesä, näin kun kalenteria katselin. Nukuin pirun pitkää ja oikeasti keräsin voimia. Kaikkea kuitenkin varjosti työ- ja raha-asioista aiheutuva ahdistus, eikä sille tuntunut olevan mitään ratkaisua. Tiesin kuitenkin syksyllä saavani töitä, tämä ajatus auttoi hiukan. Onneksi duunihommat selveni ja elokuun alussa mulla oli taas töitä samassa paikassa kuin ennen kesää. Ainut vain, että vastuualue kasvoi ja kieltämättä olin aivan pihalla kaikesta (ja olen edelleen).  Tuli vastaan erilainen kiire, paine ja osaamattomuuden tunne, sekä oma epävarmuus. Vertasin itseäni paljon muihin, vaikka tiesin että minun täytyy olla itselleni armollinen. Tähän kaikkeen oli apuna onneksi ihana kollega, jota ilman en kyllä olisi viime syksystä selvinnyt ikupäivänä!

Anopin labradori Mosku oli meillä monta kertaa vuoden aikana hoidossa. Kahden koiran kanssa oli oikein mukavaa ja ihanaa. Haluan ympäröidä itseni eläimillä ja olen kieriskellyt pienen ikuisuuden jatkuvassa koirakuumeessa. Näiden kahden touhuja oli aina ihana seurata, vaikka myös hoksasin sen että tuollainen iso romuluu labradori ei ole yhtään minun tyylinen koira :D Parhaiten muistan erään kesäpäivän, olisiko jopa tuon hiukan alempana olevan kuvan kerta. Oltiin metsässä poikain kanssa ja ne eivät kuunnelleet/seuranneet lainkaan missä menen. Niinpä menin niitä piiloon. Yleensä ne melko nopsasti juoksevat etsimään, että minne se namimasiina nyt katosi. Noh, koiria ei kuulu eikä näy, kumpaakaan. Lopulta karjun koiria luokse ja pian ne hölköttelevät metsästä esiin ihanan tyttöbelgin ja tämän omistajan saattamina. Onneksi kohtaaminen oli sujunut erittäin sujuvasti ja ystävämielisissä merkeissä. Hävetti ihan hirveästi, koska itse vihaan lenkeillä vastaan tulevia irtokoiria. Jäätiin sitten pitkäksi aikaa porisemaan kyseisen koiran omistajan kanssa ja koirulit saivat peuhata järven rannassa. Sää oli kaunis ja lämmin, oli mukavaa.

Kesällä myös saatiin meidän pihaa hiukan parempaan kuntoon. Vielä on mieletön määrä tekemistä, mutta pikkuhiljaa tontti alkaa näyttää jopa pihalta! Raivattiin melkeimpä koko 3000 neliötä paljaaksi miehenmittaisesta pusikosta. Raivattiin pois ruma koirankoppi, kaivo ja kolme rikkinäsitä ja vanhaa keinua. Ruuti oli kaikessa innolla mukana. Mua puri myös ensimmäistä kertaa ever punkki eräänä pihaprojektipäivänä. Mulle tuli tosi bädäss olo, kun nyppäisin sen "paljain sormin" irti itsestäni! Myös Veetistä löytyi muutamia punkinperkeleitä kesän aikana. Ruuti kantoi turkissaan punkkeja sänkyyn ja kerran löysin siltä juuri kiinnittyneen punkin silmäluomesta. Tämä kyseinen punkki ei ollut tarttunut matkaan edes kotoa, vaan melkein Oulun keskustassa! Sen jälkeen, kun sain raivattua etupihalta kaiken ylimääräisen heinikon ja ryteikön pois, loppui kuitenkin punkkien tuominen sisälle. Myös Veetistä löytyneiden punkkien määrä väheni.  (Ruutilla on punkkisuojana tabletti)

Kävin taidemuseossa.

                                                             Ja mahtavissa kesäbileissä.

Otin itseäni niskasta kiinni ja järjestin meidän koira-avusteisen kurssin porukalle muutamat treenikerrat meidän kylätalolla!

         Loppukesästä hörähdin kaverin kannustamana mejään!

Koitin jopa aktivoida meidän koirajuoksuharrastusta, joskin melko laihoin tuloksin...

Käytiin anopin kanssa mieletön määrä kuivassa metsässä mustikassa, etsimässä pieniä ja kuivia mustikoita, tunti ja kilometritolkulla. Ja lopulta mulla melkein meni maku koko hommasta. Onneksi seura oli hyvää, juttu luisti ja eväät olivat kohdillaan! Sain kuitenki kerättyä pakkaseen ihan mukavan määrän mustikkaa, jolla toivottavasti selvitään tämä talvi! Ja onneksi lopetettiin mustikkahommat tarpeeksi ajoissa, koska mustikkametsästä jäi hyvä fiilis. Ja anoppi löysi melko hyvän uuden mustikkapaikan! 

 

Innostuin kesän lopulla diy paracord hihnoista ja näyttelyreimmeistä. Kaikki lähti siitä, kun kaverini laittoi kuvan uusista itsetehdyistä näyttelyremmeistä, jotka hänellä oli. Semmoisista bling bling, you know!? Ja koska Ruutin siskolla on sellainen ollut jo pitkään, niin olen haaveillut samanlaisesta Ruutille. Tietysti ei mitään tyttö blingiä, mutta kuitenkin sellainen hieno koristeellinen hihna! Katselin sitten erilaisia sivuja, joilla ihmiset myivät itse tekemiään hihnoja. Sain myös vinkin laittaa viestiä sille kaverini tutulle, joka oli hänelle hihnat tehnyt. Suurin ongelma kaikissa läytämissäni myynnissä olevissa hihnoissa oli se, että niissä ei ollut käsilenkkiä. Ja sellaistahan ei voi meidän riuhtojalle ja elämänkiireelle ottaa, muutoin se juoksisi näyttelyalueella hihna perässään viuhtoen! :D Ja innokkaana i will do it myself tyyppinä lähdin selailemaan youtubesta ja netistä erilaisia ohjeita erilaisten hihnojen tekoon. Ja äkkiä huomasin olevani erilaisten satiinisten nauhojen, lukkojen ja helmien ympäröimänä. Sekä paracord nauhojen. Teinkin sitten Ruutille monet remmit, samoin äidille ja muutaman jopa myin. Nauhojen teko oli super hauskaa ja mukavaa puuhaa, joten nyt innostuksissani tilasin niitä lisää. Minulla on jo pari remmiä "tilauksessa". Joten hei, jos juuri sinä tarvitset koirallesi paracordista valmistetun hihnan, niin pistäppä koodia, suunnitellaan just sellainen minkä haluat!

   

Kokeilin syksyllä tokokouluttajana toimimista muutamaan otteeseen, kun ohjasin apukoutsina erästä seuramme tokoryhmää. Opin, että olen paljon parempi koiran kouluttaja, kuin ihmisten kouluttaja. En ottanut koulutusvastuuta enää tälle kaudelle. Katsellaanpa sitten taas jossain vaiheessa uudestaan asiaa, josko uskaltaisin. Päästiin näiden koulutuskertojen ansiosta kuitenkin itse treenaamaan aivan jäätävän tietotaidon ja osaamisen omaavan kouluttajan valvovan silmän alle, joka laajensi ajatteluani koko lajia kohtaan sekä vei tekemistämme huimasti eteenpäin syyskauden aikana. Häneltä sai mielettömän määrän ideoita ja motivaatiota treenaamiseen! Häneltä sain myös luottoa siihen, että mulla on aivan mahtava ja potenttiaalinen koira, ainakin kun tavoitellaan "vain" sitä TVA-arvoa :D Arvokisoja ajatellen pitäisi muutamaan seikkaan kuulema tehdä pikku viilauksia ;D

En nyt tähän postaukseen avaa enempää omaa idiotismiani (jonka itse onneksi ymmärrän ja tiedostan) liittyen koiraharrastuksiin ja kisaamiseen - teen siitä teille ihan oman postauksen vaikka heti seuraavaksi!

   

Yksi kivoimmista asioista oli se, kun vaihdettiin nosework kurssikaverini kanssa puhelinnumeroita ja alettiin käydä lenkeillä koirien kanssa. Ruutilla on mun mielestä liian vähän lenkkikavereita, saatika sitten leikkikavereita. Ajattelin, että tälle uudelle vuodelle (vuosikymmenelle) täytyy tämän asian suhteen hiukan aktivoitua ja treffailla vanhoja lenkkikavereita aktiivisemmin, sekä mahdollisesti löytää uusia tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan pitäisi omistajankin aktivoitua tuttavarintamalla. Olen kieltämättä sellainen yksin viihtyvä metsämörri, mutta usein kaipaisin lisää seuraa myös itselleni. Mutta se on taas sellainen asia, mitä ei tapahdu ilman omaa aktiivisuutta :D

Mä toivon, että Ruuti olisi Tuiskun ikäisenä yhtä hyvässä kunnossa, kuin mitä mummo on <3

Ja sain loppuvuodesta avoimen kutsun ihan ystäväni ja tämän ystäväporukan kuukausittaisiin viini-juusto iltoihin. You got me in cheese, I said.

Erikoisempia juttuja olivat myös koiraseuramme uuden hallin talkoot ja avajaiset. Olin myös vuoden aikana ensimmäisen kerran talkoilemassa agilitykisoissa ja myöhemmin epävirallisissa agilitykisoissa. 

Käytiin (tai no Ruuti kävi) myös esimerkkikoirana uusien ulkomuototuomareiden koulutuksessa, jonka naapurimme järjesti (ja sain palkkioksi syödä ja viedä mukanani ihan törkeän hyvää porkkanakakkua!) 

Veeti oli ensimmäistä kertaa ikinä eläinhoitolassa hoidossa reissumme aikana. Hän oli viihtynyt erittäin hyvin. Veeti myös menetti hyviä kissaystäviään naapurista niin autonalle, kuin ilveksen hampaisiin. Ja siihen loppui Veetin syksyiset ulkonariekkumiset.

Osallistuttiin marraskuun lopulla aivan mahtavaan nosework koulutukseen, josta sain takataskuun paljon oppeja ja ideoita omaan treeniin. Ja motivaatiota oikeasti treenata kohti sitä 2. luokkaa! Päästiin onnekkaan sattuman kautta varasijalta koulutukseen, jes!

 

Otin itseäni joulukuussa niskasta kiinni ja toteutuin sen, mitä olin pitkää haaveillut tekeväni, eli maalasin meidän leivinuunin ja takan valkoiseksi.  Mrs. Handywoman kipitteli Bauhaussiin, kysyi myyjäneidolta isointa purkkia kuumuutta kestävää maalia, sai mitä halusi ja paineli kotiin hommin. Ja ai että, miten paljon pieni pinta vaaleaa tekee koko huoneen ilmeelle. Huomaan välillä vain istuvani ja tuijottavani kätteni jälkeä. Tästä innostuneena sitten iski inspiraatio myös keittiön kaappejen maalaukseen, mutta onneksi nyt säät ja meidän maaliruisku eivät salli tätä operaatiota. Töissä myös ehdotettin, enkö veisi kaapinovia maalattavaksi ammattikoululle, joten päätinkin lähteä selvittelemään asiaa :) Jahka keittiön kaapinovet saadaan maalattua ja vetimet vaihdettua, alkaa keittiö periaatteessa olla valmis! Seuraavaksi jos vielä innostus iskisi tuota takapihaa kohtaan... Pihalta pitäisi saada jyrsittyä kaikki kannot ja muut murikat veks, piha tasaiseksi, uusi nurmikko, lammasaitaus ja -suoja, lampaat... Joista onneksi olen hoksannus, että pari viimeistä on vasta myöhemmän ajan juttuja :D

Meillä on perheessä ollut tapana viettää piirakkatalkoita aina ennen joulua, kun porukalla valmistetaan karjalanpiirakoita. Lisäksi minulla ja kaverillani on ollut perinteenä piparipäivä, kun valmistetaan hirmuinen määrä pipareita. Tänä vuonna päätin toteuttaa molemmat päivät, ja yksi ystävä lähti hullutuksiini mukaan. Niinpä vietettiin jouluaattoa edeltävän viikonlopun lauantai piirakan ja piparintuoksuisissa, jauhonsekaisissa tunnelmissa. Joulun vietin ensimmäistä kertaa Oulussa, ja oli ihana kun jouluna oli lunta <3 Vanhempani tulivat käymään joulun kunniaksi ennen uuttavuotta. Ja vuosi vaihtui paljussa köllötellen, grillaillen ja leffaa katsellen. Sytytin lyhdyistä valoradan paljun luo. Pilvettömältä taivaalta katselin tähtiä ja kuuta. Saimme olla rauhassa raketeilta.

Vuosi on sisältänyt ihan mielettömän määrän koirajuttuja, näin lopulta kun asiaa tarkastelen. Aivan ihanaa. Ehkä se duuniahdistuskin tässä vähän helpottuu. 

Vuosi 2020.       Bring      it      on.

Toim. huom. otsikon mukaisesti tämän postauksen teksti oli kauttaaltaan ajatusten virtaa, mitä tuli mieleeni kun lueskelin kalenteriani. Mahdollisia asiavirheitä varmasti on. Tapahtumat eivät ole täysin lienaarisessa järjestyksessä ja teksti on varmasti sekavaa. Hups. Shit happens. En ole edelleenkään ihan täysin varma, haluatteko lukea tämä tyyppisiä tekstejä, tai ylipäätänsä asiatekstejä. Vai kannattaisiko mun vain pysytellä niissä kuvapostauksissa :D NOh, seuraava postaus kuitenkin tulee kertomaan koiraharrastuksesta. 

.... Niinkuin loppujen lopuksi melkein kaikki täällä blogissa!