Eläimistä ja Omistamisesta...

Sain jonkinlaisen tarpen kirjoittaa eläimistä, niiden omistamisesta sekä vastuusta tänne blogin puoellle. Luin tuon viimeisimmän kirjoituksen uudestaan, ja tapani jolla ilmaisin itseäni tuossa kissa asiassa jäi kaivelemaan. Tekstistä jäi sellainen kuva, että satuin nyt vain äkkiä haluamaan kissanpentua itselleni ja haluan sen heti.

Asia ei kuitenkaan ole näin, sillä olen viimeiset yli neljä vuotta halunnut kissaa, jo kauan ennenkuin serkkuni, mummoni tai kukaan muukaan nykyisistä "hoitokissoistani" oli syntynyt ja saapunut uusille omistajilleen.

oranssi kissa: Oliver // harmaa kissa: Pösö
own a cat kuva weheartit

Erittäin tärkeää eläimen omistamisessa on muistaa se, että eläin ei ole esine - eikä se myöskään ole ihminen. Eläintä ei ikinä pitäisi ottaa liian kevyein perustein, harkitsematta. Yleensä, etenkin lapsen, mielipiteet ja halut muutuvat erittäin nopeasti, ja todennäköisesti omat vanhempanikin kuvittelivat silloin neljä vuotta sitten, että tämä on taas minun yksi sekopäinen vaihe, olenhan toivonut meille ties minkälaisia toisia koiriakin tässä vuosien mittaan. Eläimeen joutuu (ja saa) sitoutua koko sen loppu elämän ajaksi, eläimelle on annettava aikaa ja sen kanssa on tehtävä asioita.

Nuorempana, silloin kun Iita tuli meille, olisin kovasti halunnut siitä agility koiran itselleni, muta kohtalo määräsi toisin, ja koira pääti olla osoittamatta minkäänlaista kiinnostusta sellaiseen raatamiseen kuin agility! :D Iita on itseppäinen koira, jolle on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista ja jonka kanssa on tehty paljon paljon töitä. Oli erittäin typerää, raskasta, haikeaa, mutta samalla helpottavaa päästää Iita "varhaiseläkkeelle", toteutamaan itseään sohvanvaltaajana ja kainaloisena kaiken sen jälkeen mitä sille oli tapahtunut.

Oli kuitenkin turhauttavaa nähdä monen vuoden työn tulos valuvan hukkaan, kaikki ne tunnit joita olin tehnyt Iitan kanssa töitä katosivat vain muutamassa sekunnissa.

Vaikkei kovinkaan moni sitä uskokaan, nähtyään Iitan, on se erittäin hyvin koulutettu koira, joka pärjäsi tottelevaisuus kilpailuissakin erinomaisesti. Iita ei olle ikinä ollut helppo koira: se on laiska (ihmisen pitä tehdä iitan mielestä aina vähintään yhtä paljon duunia kuin hänenkin), itsepäinen ja sen mielyttämishalu on aikalailla nollassa - sitä on kuitenkin helppo motivoida leikin sekä herkkujen avulla. Iita oli erittäin tottelevainen, osaava ja hieno koira, jonka kanssa harrastin tottelevaisuutta, ja kävimme (noh, suht säänöllisesti) kisaamassa. Sillä oli (hiukan puollueellisesta näkökulmasta katsottuna) yksi hienoimmista näkemäni pikkukoiran esittämistä seuraamisista ja se ainakin suurimman osan ajasta nautti työskentelystä. 

Tämä kaikki valui osittain hukkaan kun sen kimppuun hyökkäsi vapaana juokseva dobermanni (Iita oli hihnassa). Mitään vakavaa ei välikohtauksessa käynyt, mutta Iita sai todella suuren koirapelon, eikä sitä enää voinut viedä koirapuistoon, se ei ohittanut muita koiria ärisemättä ja siitä tuli kamala remmirähjä, joka ei sietänyt yhtäkään koiraa näköpiirissään. Kesti vuosi jokapäiväistä ohitusharjoituksia, ennenkuin Iita suostui edes kävelemään toisen koiran ohi ärisemättä. Siitä koirasta, jonka kanssa olimme käyneet lähes päivittäin koirapuistossa leikkimässä muiden kanssa, joka tuli toimeen jokaisen vastaantulevan koiran kanssa ja jonka sosiaalistaminen oli ollut täydellinen nappisuoritus, tuli muutamassa sekuntissa muiden karttama, remmissä räyhäävä ja päällekäyvä, vihaisia katseita saava pikkukoira - "remmirähjä" sanan todellisessa merkitysessä!

Kyseisen tapahtuman jälkeen treenasimme kuitenki vielä, ja osallistuimme kisoihinkin, kun Iitan käytös muiden koirien seurassa oli hiukan tasoontunut. Pari vuotta (?) dobermanni tapahtuman jälkeen, koira oli tasoittunut sen verran, että se saattoi ohittaa muut koirat tiukan käskyn alla reagoimatta niihin lainkaan. Oli talvi ja minulla oli koira vapaana ja olin tulossa pois metsästä. Huomasin koiranomistajan kahden koiransa kanssa ja käännyin ottamaan Iitaa kiinni. Ennenkuin kerkesin tehdä mitään, toinen omistajan koirista (berninpaimenkoira) hyökkää ilman minkäänlaista varoitusta suoraa Iitan päälle. Koiran omistaja ei vaivaudu edes käskemään koiraansa, saati sitten ottamaan sitä irti minun koirastani. En muista tarkkan mitä tilanteessa tapahtui, potkinko, löinkö, vai mitä tein, mutta vieras koira irrotti ja lähti juoksemana omistajansa perään,  omistajan joka vaivautunut edes kysymään kävikö minun koiralleni mitään, saati pyytämään anteeksi - aikuinen nainen, joka käveli tyynesti pois jättäen varmaankin 15 (vai olinkohan vielä nuorempi silloin..?) vuotiaan tytön seisomaan sanattomana pimeään metsään hyökkäyksen kohteeksi joutuneen pikkukoiransa kanssa. (haluan tähän vielä painottaa sitä, että Iita on kooltaan berninpaimenkoiran pään kokoluokkaa)

Vasta kotona huomasin, että toinen koira oli saanut aikaan jopa pienen haavan Iitan kylkeen. Koira kuitenkin käveli ihan normaalisti ja oli suht normaali koko kotimatkan hyökkäyksen jälkeen, ja siihen iski shokki vasta kotona. Anteeksipyyntöä en oli kuuna päivänä hyökkäävän koiran omistajalta kuullut.

Kyseisen tilanteen jälkeen palattiin takaisin lähtölukemiin: koira vihasi jälleen kaikkia muita vastaan tulevia koiria. Oma innostukseni enää minkäänlaiseen treenaamiseen saati kisaamiseen epävarman ja pelokkaan koiran kanssa laskivat nollaan, ja lopulta kisaaminen jäi - mikä on sääli, sillä uskon, että Iitasta olisi ollut paljon enempään kuin mihin me nyt jäimme.

Nykyisinkään Iita ei kulje edes 70% varmuudella muiden koirien ohi nätisti, rähisemättä. Kaiken lisäksi kyseiset kaksi hyökkäystä eivät ole edes olleet ainoat hyökkäystilanteet joihin tuo pieni koira on joutunut. Nämä hyökkäykset ovat jättäneet pysyvän jäljen Iitan psyykkeeseen, ja niitä on erittäin hidasta korjata. On julmaa ja epäinhimillistä ja järjetöntä vaatia koiraa noin vain unohtamaan kaiken mitä sille on tapahtunut. Pidin helpompana ratkaisuna päästää Iita pois epämiellyttävistä kisatilanteista muiden koirien seurassa, ja päästää se "eläkkeelle".

Vaikka minulla olisi minkälainen remmiräyhä, on minun silti koiranomistajana kannettava vastuuni ja lähdettävä koiran kanssa kohtaamaan muita, koulutettava koiraani ja tehtävä sen kanssa. Ajan kanssa ohitustilanteet ovat helpottuneet, mutta Iita ei silti koskana pääse tervehtimään vastaan tulevia tuntemattomia koiria. Joku voisi väittää, että se ei ole terveellistä koiralle, onhan se laumaeläin ja vaatii seuraa. Iitalla on kuitenkin muutama vanha koirakaveri, sekä muutama tuttujen koira, joita se pääsee tervehtimaan. Iita ei ole kiinnostunut muiden koirien seurasta, se on yksinvaltias, mustasukkainen ihmisten huomiosta ja tulee erinomaisesti toimeen ilman kontaktia muihin koiriin. Se pomottaa kaikkia koiria, mikä johtuu osittain sen epävarmuudesta: alistamalla toisen koiran, se varmistaa, ettei sen kimppuun käydä (hyökkäys on paras puuollustus- taktiikka, siis). Kaikenlisäksi koiranomistajana minun on kannettava vastuuni: minun koirani voi purra toista koiraa, oli toinen kuinka kiltti tahansa, minun koirani ei ole kiltti muita kohtaan. Sellaista koiraa, joka on agressiivinen, ei pidä muista ja voi purra, ei ehdottomastikaan pidä päästää vaarantamaan toisien koirien tuvallisuutta. En koskaan halua, että yksikään toinen koira saisi samanlaisia traumoja Iitan hyökkäyksestä, kuin mitä Iita on saanut!

 Iita ja Wallu // Iita ja Monsteri (r.i.p)

Iitan ja Rasmuksen leikit! (klikkaamalla suuremmaksi)

Iita ja Karpo // Toisen mummoni koira, iitan kaveri Lili

Vaikka minulla onkin koira, joka ei muista koirista pidä, jonka kanssa on tukalaa tehdä muiden koirien ohituksia, on sille silti "tuhlattava" aikaa. Tärkeintä koiran omistamisessa on mielestäni a) koiran kouluttaminen kunnon koirakansalaiseksi b) antaa koiralle tarpeeksi liikuntaa! En voi tarpeeksi korostaa liikunnan määrää ja merkitystä. Jokainen koira, oli se kuinka pieni, söpö ja rikkimenevän näköinen tarvitsee liikuntaa! Jos omistajalla ei ole halua tai viitsimystä "tuhlata" koiransa lenkittämiseen edes yhtä tuntia päivässä, ei hänen minusta pitäisi ottaa koiraa.

En käytä Iitaa aamulenkillä, vaan sen hoitaa äiti: koira käy n. 15-20 min lenkillä aamuisin. Minä käytän sen päivällä lenkillä. Välillä jaan päivälenkin kahteen osaan, mutta yhteensä käytän koiraa päivisin noin tunnin lenkillä. Kun ajattelee, että koira pääsee lenkille ja liikkumaan vain puolitoista tuntia päivässä, on se erittäin vähän. (iitan kanssa myös leikitään paljon, sille piilotetaan herkkuja ja leluja etsittäväksi jne.) Ottaen huomioon, että tuo 30 cm korkea pikkukoira on tyytyväinen elämäänsä ja oloonsa, ja lepää rauhassa sen jälkeen kun olen käyttänyt sitä kaksi tuntia lenkillä (plus äitin aamulenkki), kuvitelkaa kuinka paljonliikutusta isompi kokoinen koira tarvitsee. Iitalle ihanteellinen lenkkimäärä olisi siis noin kaksi tuntia (plus leikkiminen) päivässä.

(Huomautus tähän väliin: useat järkyvvytvät siitä, että käytämme koiraamme vain kaksi-kolme kertaa päivässä lenkillä: eihän koira pääse tarpeilleen tarpeeksi usein! Meillä on kuitenkin oma piha, jonne koira pääsee aina halutessaan. Koira ei siis joudu seisomaan sisällä jalat ristissä odottamassa ulos pääsyä. Vaikka pihassamme ei ole aitoja, on koira opetettu sen verran hyvin, että se tietää, missä oman tontin raja menee. Kotonamme on lähes aina joku, ja koira on oppinut vikisemään takapihan ovella ulos halutessaan. - Koiramme kyllä pääsee ulos tarpeeksi usein.)

Mikään ei lämmitä tämän koiranomistajan sydäntä enempää, kuin nähdä koira tyytyväisenä vapaana juoksemassa, iloinen ilme naamallaan, vetäen hirveää rundia ympäriinsä, onnensa kukkuloilla. Koiranomistajan olisi myös hyvä olla likaa pelkäämätön, yleensä koirat nimittäin nauttivat lenkkeilystä juuri siellä, missä tulee kaikista likaisimmaksi.

Iita nautti kesäpäivästä vetämällä hirveää rallia ympäriinsä läpi mutalätäköisen, istahtaen lätäkköön, työntäen naamansa lätäkköön ja lopuksi hiekassa pyörien - Wallu katsoi ihmeissään että mikäs siihen äksyyn mummoon nyt tuli?
Kuvien (c) Emma

Palatakseni takaisin siihen aiheeseen, mistä minun piti aluksi kertoa: kissahaaveistani. Olen siis yli neljä vuotta itselleni toivonut kissaa, enkä halua ottaa pentua liihan heppoisin perustein. Kuulostaa ehkä typerältä: minulla olisi viime kesänä ollut mahdollisuus saada itselleni kissanpentu, mutta koska pennut olivat väärän värisiä, en voinut ottaa sellaista. Okei, on se ehkä typerää, mutta haluan sellaisen pennun josta olen haaveillut, enkä halua ottaa kisaa pelkästään sen takia, että se on kissa ja haluan sen nyt. Iitan suhteen meillä oli tällainen "halutaan koira nyt pian heti"-tilanne: vanhat koiramme olivat molemmat kuolleet puolen vuoden sisällä toisistaan, ja talo tuntui todella hiljaiselta. Rupesimme etsimään pentua ja tartuimme ensimmäiseen vastaan tulevaan vapaaseen pentuun, vaikka se väärän värinen olikin (olisimme halunneet tumman borderin, ei tuollaista grizzle väriä, mikä iita on). Onhan Iita silti meille kaikille erittäin rakas, sitä en kiellä. Yhtä rakas kuin se toisenkin värinen koira olisi ollut, mutta silloin olimme koiran ottamisen suhteen erittäin kiireisiä ja halusimme mahdollisimman pian pennun kotiin, täyttämään se tyhjiö, joka vanhojen koiriemme kuolemasta jäi.

Olen tyytynyt osaani: en tule saaman kissaa niin kauan kuin asun vielä vanhempieni katon alla. Sitten kun muutan omilleni ja saan elämääni sellaisen kissanmenevän aukon, aion ottaa kissanpennun - kyllä! Minulla on myös se kriteeri, että haluan seurata kissanpennun kasvua kunnolla, että minulla on aikaa olla kissan kanssa, sosiaalistaa sitä, totuttaa sitä käsittelyyn ja erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Kissani pitää olla seurallinen ja peloton. Pentu aika, se suloisin aika eläinten kasvussa, menee ohi erittäin nopeasti ja haluan ehdottomasti seurata kissanpentuni kasvua, ennenkuin siitä tulee "tylsä aikuinen". Joten kissanpennun ottaminen jää omaan kotiin muutettuanikin sellaiseen aikaan, kun minulla on esim. hiukan lomaa tms.

Siiri // Oliver // Viimekesäinen pentu (Siiri-kisun sisko) // Pösö

Olen kuitenin niitä koiraihmisiä: ehkä kymmenen vuoden päästä, kun olen lopettanut opintoni, valmistunut, saanut vakituisen työpaikan puheterapeuttina, silloin on minun aikani ottaa koira. Koirat vievät niin paljon enemmän aikaa kuin kissat, että minusta on väärin ottaa lemmikkiä keksen opiskelujen. Aluksi olisin koulussa, sen jälkeen kiitäisin töihin ja töiden viettämään hiukan ansaittua vapaata kavereiden kanssa - missä välissä minulla olisi aikaa erittäin paljon huomiota tarvitsevalle koiralle? Noh, ei missään välissä! Siksi näen itseni koiranomistajana vasta kymmenen vuoden päästä.
Tiedän kyllä, että saan Iitan hoitoon milloin haluan ja vanhempieni puuhaillessa muuta, matkustellessa ja nauttiessa ajasta kahdestaan, tulee piski varmaankin usein minun luokseni kylään.
Kyllä, ymmärsitte oikein. Vaikka Iita aikalailla minun koirani onkin (äitin nimi sillä on papereissa, ja se on myös äitin koira), en minä sitä aio muutettuani ottaa mukaan. Koira on tottunut hirveään vilinään ympärillään, että lähes aina on joku jolta se saa huomiota. Se on tottunut omaan pihaan ja ottaa siellä mielellään aurinkoa. Se on erittäin seurallinen, eikä viihdy ilman ihmisiä ja kontakteja heihin. Olisi väärin ottaa koira ja muuttaa sen kanssa asumaan kerrostaloon, jossa se joutuisi viettämään päivänsä sisällä ja pitkiä aikoja yksin. Iita on myös tottunut aika suureen määrään liikuntaa ja tekemistä, että opiskelija raukalla ei millään olisi aikaa sen tarpeisiin. Siksi Iita jää kotiin muutettuani.

 

Onhan minulla kuitenkin kaikki hoitoeläimeni, mm. Oliver, jonka saan seuraksi aina nytkin, kun mummo lähtee villeille seikailuilleen, joille kissaa ei voi ottaa mukaan - Olen Oliverin virallinen hoitotäti, ja mummo tietää kuinka tärkeä se kissa minulle on.

Mistä tiedän että Iita on "minun koirani"? Noh, se ainakin tottelee minua kaikista parhaiten. Olen tehnyt sen kanssa niin paljon kaikenlaista. Iitan voisi kuitenkin luetella "kaikkien ihmisten koiraksi": se tulee toimeen jokaisen ihmisen kanssa, on niille kiltti, ja niin kauan kuin sitä lahjotaan herkuilla, se myös tottelee kaikkia. Se rakastaa jokaista perheemme jäsentä, ja yhtä paljon kuin se on minun koirani, on se kaikkien muidenkin perheen jäsentemme koira.
Kerron teille nyt hauskan tarinan: ollessamme 2006 ja 2007 vuodenvaihteen ajan kahden viikon lomalla Thaimaassa, palattuamme takaisin, koira tervehti iloisesti, lämpimästi ja normaalisti kaikkia perheenjäseniämme - paitsi minua. Minulle se oli erittäin vihainen: se ei edes katsonut minua, ei kuunnellut tai tullut kun kutsuin sitä. Se ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota, ja kulki ohi kuin olisin ilmaa vain. Muita perheenjäseniä se kohteli normaaliin tapaan ja osoitti heille iloista huomiota, kun he viimein olivat palanneet takaisin kotiin. Mutta ei, minä olin jättänyt sen kotiin kahdeksi viikoksi ja lähtenyt pois, olin ollut todella ilkeä ja jättänyt sen, se ei huomioinut minua lainkaan pariin päivään, mutta lopulta se "antoi anteeksi". Se oli ensimmäinen pidempi lomamme, kun Iita oli jätetty hoitoon meidän lähtiessämme. Sen jälkeen se ei ole enää ollut minulle (tai kenelle muullekaan) vihainen oltuamme poissa (vaikka olin kolme viikkoa kielikurssilla englannissa, tai kahden viikon new yorkin lomamme jälkeen. Ehkä se tajusi, että en minä (ja muukaan perhe) sitä jätä, vaikka me jonkin aikaa olisimmekin poissa.)

En tiedä kuinka tämä kirjoitus nyt meni tällaisin uomiin, kadotin sen punaisen langan, joka minulla vielä eilen illalla aloittaessani oli. Mutta sille ei nyt enää voi mitään. Tulipa ainakin jollain tapaa asiapitoinen teksti ;)