"Kun keskittyy siihen mitä haluaa, asiat loksahtavat paikoilleen"

Joulun alla tulee aina puheeksi ylensyönti ja possuilu ja liiallinen napostelu. Valtavat määrät suklaata, kinkkua ja muista herkkuja valuu yhden jos toisenkin kurkusta alas. Ja siinä ei todellakaan ole mitään väärää.
Itse vietin ainvan ihanan rentouttavaa joulua. En tiedä, miten meikäläisellä oli niin hyvä ja rento fiilis eilen (varmaankin parhain ja rennoin ja leppoisin fiilis piiiitkään aikaan).
Kävin joulusaunassa. Sain kivoja lahjoja. Söin aivan liikaa. Vietettiin aikaa perheen parissa ja nautittiin toistemme seurasta. Jätin puhelimen suosiolla takintaskuun äänettömälle. Ei sillä, että kukaan olisi muutenkaan kaivannut meikäläistä. En lähettänyt edes mitään joulutervehdyksiä. Vastasin kyllä viiveellä osaan meikäläiselle lähtetettyihin.

Loppuvauheessa iltaa olin siinä syömisen vaiheessa, kun pelkkä ruuan ajattelu sai voimaan pahoin! :D

Meikäläisellä oli hieno idea siitä, mitä kirjoittaisin tänään, mutta kohta rupeaa tulemaan jo hiukan kiire: duuni alkaa kahdelta. Ja kirjoitusideakin katosi.. ;) (edit edit edit enhän mä tietystikään ehtinyt kirjoittaa tätä loppuun, joten osa tekstistä kirjoitettu näin illemmalla duunin jälkeen)

Noh, eksyin kuitenkin jonkin facebook linkin kautta Tyyliä Metsästämässä blogin erääseen kirjoitukseen (klikkaa tästä) jossa käsiteltiin läskiä ja ylipainoa ja ihmisen omaa (kuin myös muiden) suhtautumista painoonsa ja ulkonäköönsä. Ajauduin sitten lukemaan myös kirjoituksen kommentteja ja yksi niistä nousi ehdottomasti yli muiden viisailla ja upeilla sanoillaan:

Ihminen on siitä huvittava laumaeläin, että se todella pelkää nähdä kauneutta siellä, missä sille on sanottu, että sitä ei ole…kysehän ei ole siitä, ettei siellä sitä olisi. Kauneutta on kaikkialla, ja kaikki kauneus mitä itse kukin näkee on heijastus omasta sielunkauneudesta. Takamuksesi on siis kaunis, mutta vain kauniit ihmiset näkevät sen. Pelko, hengen köyhyys ja ruma sielu ovat asioita, jotka ajavat naisen kehon painoksi redusoimiseen. On helppoa pitää kiinni jonkun keksimistä säännöistä, on paljon vaikeampaa uskaltaa todella elää niiden toisella puolella. Me naiset voisimme olla vielä niin paljon enemmän jos uskaltaisimme nousta tästä ulkonäkö vankilastamme.Olet kaunis!

Ajattelin nyt siis ehkä hiukan paneutua omaan minä kuvaani ja ajatuksiini aiheesta.. Tai yritän ainakin.

En ole koskana pitänyt itseäni rumana, mutten kuitenkaan minään järin kauniinakaan yksilönä. Olen pitänyt joistan osista itsessäni - esimerkiksi silmät, hymy - mutta olen aikalailla muilla ruumiin osa-alueilla pitänyt itsestäni huomattavasti vähemmän. Olen aina ollut se hiukan pyöreämpi tyyppi.
Muistan edelleen sen, kuinka joskus ala-asteella, sen jälkeen kun olimme saaneet Iitan ja olin käyttänyt sitä aktiivisesti lenkillä. Olin saattanut laihtua muutaman kilon (olin ala-asteellakin aika pullukka jossain vaiheessa) ja menin vuotuiseen terveystarkastukseen, kun terveydenhoitaja kehui sitä, että painoni (tai no painoindeksini kait.. en ole ihan varma) oli laskenut. Muistan kuinka hän sanoi; "jos se ei olisi pienentynyt niin olisi pitänyt alkaa joihinkin toimenpiteisiin" (tai jotain vastaavaa) Terveydenhoitaja ala-asteella sanoi (kierrellen) minun olleen liian lihava!
Muutenkin sitä kuulee jatkuvasti kaikkialta olevansa "pyöreä" tai "pullukka" tai "isokokoinen" tai pahimmassa tapauksessa haukkumasanana "läski". Kuinka hyvää tälläinen oikeasti tekee kenenkään itsetunnolle?

Minulla on aina ollut hyvä itsetunto, vaikka toisaalta olenkin vihannut omaa ulkomuotoani. En kuitenkaan ole koskaan ollut niitä ihmisiä, joka muuttaisi itseään, tyyliään, käytöstään tai mitään sen takia mitä muut olettavat ja haluaisivat minun olevan/tekevän. Ajauduin ala-asteella riitoihin silloisen kaveriporukkani kanssa, kun en suostunut myöntymään kaveriporukan "johtajan" mielipiteisiin ja ajatusmaailmaan siitä, millainen minun kuuluisi olla ja kuinka minun tulisi käyttäytyä heidän kanssaan. Olen aina ollut tällätavalla oman tieni kulkija: rakastan pelleilyä ja hölmöilyä, ja olen ylpeä siitä, että osaan heittäytyä tilanteisiin ja lähteä leikkeihin ja pelleilyyn mukaan. En pelkää nolata itseäni, sillä olen ihan pienestä pitäen kuullut olevani se "nolo" tai "pelle". En ole koskaan ollut mikään järin vakavasti otettava tyyppi, auktoriteettini on aika nollassa. Minulla on vain pieni koko (korkeussuunnassa), suuri ego ja erittäin kantava ääni.

En aloittanut tätä Perfect Bikinibody Operaatiota kenenkään muun, kuin itseni takia. Eräs kaverini tokaisi, kun kerroin operaatiostani tuota lomaa varten "miksi ihmeessä, eihän ne aasialaiset ole edes hyvän näköisiä?" Ehkäpä en tee tätä sen takia, että jokainen krabilainen mies tulisi iskemään minua, vaan sen takia, että haluan näyttää omasta mielestäni hyvältä. Haluan katsella kuvia itsestäni ihanilla hiekkarannoilla, ja olla tyytyväinen siihen, mitä näen. En edes muista, milloin olen näyttänyt isestäni oikeasti hyvältä. Olen usein ns. "näyttänyt niin hyvältä kuin vain läskieni kanssa voin".

Nytkin, vaikka olen saavuttanut operaationi suhteen jo paljon, en vieläkään ole tyytyväinen tulokseen. Haluan saada enemmän. En ole koskaan aiemmin edes yrittänyt ja nyt kun yritän, niin olen pettynyt, kun en ole vieläkään saavuttanut tavoitteitani. Pelkään epäonnistuvani, kun kerrankin yritän. Muistan usein sanoneeni kaikille (valitellessani painostani) että olen liian laiska tekemään asian suhteen mitään, joten minun pitää vain elää itseni kanssa.

Onneksi ilmoittauduin Midnight Runiin! Se oli se alkupotku perseeseen, jonka tarvitsin. Tajusin silloin, että oikeasti minä pystyn! Kaikista suurimman muutoksen itsessäni olenkin huomannut välillä ennenkuin aloitin juosemisen - midnight run. Joskus elokuussa aloin sitten käymään juoksemisen ohella myös salilla (itse en ole huomannut minkäänlaista muutosta itsessäni siitä lähitien, tuntuu kuin junnaisin paikallani). Jalkahan sanoi itsensä irti noin kuukausi ennen Midnight Runia, mutta parani onneksi noin puolitoista viikkoa ennen juoksua. Silloin tajusin, ettei kroppa vain kestä kolmea pitkää juoksulenkkiä viikossa, ja minun oli pakko keksiä jotai muuta urheilua juoksun lisäksi. Itse Midnight Runin jälkeen juokseminen muuttui epäsäännollisemmäksi ja nyt säät ovat olleet niin pimeät ja synkät ja kylmät ja sateiset, ettei vaan ole tehnyt mieli juoksemaan. Olen rakastunut juoksemiseen. Minä, ihminen, joka ennen vihasi juoksemista.
Olenkin koko ajan sanonut: jos mun pitäisi valita mitä tekisin vaan aina, ja jalka kestäisi sen, että juoksisinko aina vai kävisinkö vain salilla. Niin se ois bai bai sali.

Olisinko uskonut vielä puoli vuotta sitten, että juoksisin tänä vuonna 15 km!? En todellakaan.

Fall in love with the process and the results will come

Ja kyllä. On aivan mahtavaa kuulla ihmisten kehuvan kuinka olen laihtunut, näytän hyvältä ja hoikemmalta. Itse en ajattele sitä niin, että en olisi ennen kelvannut ja olisin lihavana ollut ns. "huonompi" ihminen. Tietysti hoikka ja hyväkuntoinen ihminen sopii paremmin tähän nykyajan kauneuskuvaan ja ihanteisiin. Mutta tärkeintä on se, mitä mieltä itse on itsestään. Tavoittelen sitä ulkonäköä ja kuvaa, minkä itse haluan. Haluan olla tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä. Olen koko operaationi ajan sanonut, että minulla on kyllä pieni painotavoite myös, mutta en itke, jos en saavuta sitä. Sillä se, mitä näen, on paljon tärkeämpää, kuin se, mitä lukemaa vaaka näyttää. (ja ps. en ole saavuttanut painotavoitettani :D)

Kukaan ei ole koskaan sanonut minulla että "sä et pysty siihen", paitsi minä itse. Olen itse itseni pahin vihollinen, arvoselija, haukkuja ja vastustaja. Toisaalta olen itseni pahin ja paras haastaja. "Haista paska, todellakin pystyn". Jos en tee tätä itseni takia, ei tässä ole mitään järkeä. Jos elän vain todistellakseni iteäni muille, unohdan itseni kokonaan. Minun on jatkuvasti todistettava itselleni että olen hyvä, pystyn paremaan, yritä kovemmin, saavuta enemmän. Minä pystyn siihen. Terve itsensä haastaminen on hyväksi.
Itseään ei kuitenkaan pidä uskoa liian paljon. Sillä kuten sanoin, olen itse iteni pahin arvoselija ja haukkuja. Mutta tämä saattaa juontaa juurensa siitä mitä minulle on sanottu itsestäni. Olenko edes oppinut pitämään itseäni kauniina ja kelvollisena?

Minua ei ole järin usein sanottu kauniiksi. Adjektiivit, joilla meikäläistä on kuvailtu ovat ennemminkin "äänekäs", "hölmö", "hassu", "iloinen", "sosiaalinen"... Ei sillä, että nämä olisivat huonoja adjektiiveja. Ja ne eivät onneksi liity millään tavalla ulkonäköön. Loppujenlopuksihan se sisäinen kauneus on paljon tärkeämpää kuin ulkoinen. Mutta (pakko myöntää) olisi se kiva olla myös kaunis ulkoisesti. Ja sitä, kuinka mummo kehuu ylppäripäivänä tai vanhojentanssipäivänä ei oikein lasketa. Lasketaanko sitä, kun facebookissa osa kavereista käy kommentoimassa jotain kivaa uuteen profiilikuvaan? En tiedä. Kait se pitäisi. Mutta meikäläinen ei oikeastaan laske niitä kunnon kehuiksi. Olen itse huono ottamaan kehuja vastaan, mutta pidän itseäni kuitenkin suhteellisen hyvänä kehumaan muita. Kauneutta on kaikkialla.
Ei sillä, että kerjäisin tai haluaisin kaikkien kehuvan minua kauniiksi. Todennäköisesti kokisin sen todella ahdistavaksi. Minulle tulisi olo, että kaikki nuoleskelisivat. Kaikenlainen huomion kerjääminen ja itsensä vähättely "vitsi kun olen niin ruma ja yhyy" on naurettavaa.
Tällähetkellä meikäläiselle tulee mieleen vain yksi henkilö, joka on kehunut minua kauniiksi. (sillätavalla kivasti) Ja hänetkin olen omaa typeryyttäni menettänyt ja ajanut pois.

Parina viimeviikkona meikäläisellä on ollut erittäin vaikeaa tämän perfect bikinibody operaation suhteen. Olen menettänyt toivoni siitä, että saavuttaisin tavoitteitani koskaan. Tai noh, ainakaan ennen matkaa. Sillä viikossa ei saa näkyvää muutosta aikaan. Olen syönyt mahdottoman huonosti ja tyhmästi. Olen repsahtanut liian usein. Minulla on sellainen tunne, että operaationi suuntaa väärään suuntaan. Oloni on ollut todella vetelä, saamaton, onneton ja pettynyt. Olen pettynyt itseni, kun en pystynyt parempaan. Olen ruoskinut itseäni ja ollut vihainen itselleni - miksi en onnistunut?! Mulla oli puoli vuotta aikaa, ja epäonnistuin silti. Enäähän näille ei voi mitään, nyt mennään matkalle tällä tuloksella mihin ollaan päästy. Nautitaan joulusta ja itketään oman itsekurin ja viitsimyksen ja tekemisen puutetta sitten tammikuussa - kuvia katsellessa.

Tämä "operaatio-epävarmuus", yhdistettynä siihen, mitä kaikkea tyhmää elämässäni on tapahtunut (ja jättänyt tapahtumatta) on saanut meikäläisen, tässä parin viime kuukauden aika itkemään itsekseni huomattavasti useammin kuin normaalisti. Ja minähän en ole mitään järin itkuista tyyppiä. (vaikka tunteellinen tyyppi olenkin) En jaksa surra tai olla onneton pitkään. Yleensä tunteillani ja surullani on tapana kasaantua ja pakkautua, koska en vain jaksa surra. Sitten kun tarpeeksi kaikkea tyhmää on tapahtunut, sattuu romahdus. Olen ollut niin tyytyväinen siihen, että minulla on ollut tuo matka odotettavana. En tiedä, kuinka olisin selvinnyt näistä muutamasta viime kuukaudesta, jollei minulla olisi siintänyt horisontissa jotain ihanaa. Pelkkä ajatus siitä, että pääsen pian pois täältä pimeästä, arjen keskeltä, saa meikäläisen hymyilemään ja hetkeksi unohtamaan kaiken. Aurinkoon ja lämpöön. Pois tästä kaikesta ja kaikkien luota. Kauas pois, sinne missä on lämmin. Meikäläisen paskaa fiilistä nostatti huomattavasti myös se, kun pääsin kouluun. Elämä tuntui nostavan päätään ja heiluttavan häntäänsä (näin koira metaforana). Jokaisesta epäonnistumisesta on noustava ja jokainen takaisku opettaa jotain. Itse en vain osaa vielä edes sanoa, mitä olen epäonnistumisieni ja pettymyksieni myötä oppinut. Älä luota ihmisiin? Luota ja usko itseesti? Elämä on perseestä (aina välillä)?

Noh, jokaista varmaankin kiinnostaa, että millaisena minä sitten haluasin nähdä itseni, jos en sellaisena kuin nyt olen. Osa kavereistani on nimittäin jo nyt sitä mieltä, että "etkö sä ole jo saavuttanut ihan tarpeeks hyvän tuloksen". Vastaus on että en. Välillä toivoisin, että kykenisin näkemään itseni niinkuin muut minut näkevät. Mihin ihmiset ensimmäisenä kiinnittävät minussa huomiota? Mikä minussa on sitä hyvää ja kaunista? Itse näen virheeni peiliin katsoessani. Haluan kiinteytyä vielä lisää. Haluan päästä eroon ylimääräisestä läskikerroksesta paikassa x ja y. En ole koskaan ihannoinut laihuutta, eikä nytkään tavoitteeni ole olla laiha. Haluan olla terve, vahva, voimakas ja lihaksikas timmi mimmi. Ah, haluan sellaisen ihanan haban ja vatsalihakset. En mitään killer absejä, vaan sellaisen solakan ja lihaksikkaan, litteän vatsan.
Osa kavereistani on myös osoittanu huolestumisen merkkejä tavoitteistani, ja ovat hiukan huolissaan siitä, ettei toimintani "mene yli". Mutta kuten sanoin, en halaja laihaa vartaloa. Ei teidän pupsujen tarvitse olla huolissanne. Tykkään liikaa syömisestä ja olen liian laiska, että meikäläinen saisi aikaan mitään epätervettä ajatusmaailmaa ja toimintamallia.

Kesäkuntoon 2014? Niin se varmaan menee. Kunhan kevät tulee. juoksukausi alkaa ja pääsen taas kunnolla pinkomaan ja tekemään sitä mitä nautin.

---

Tekstin punainen lanka varmaankin katosi taivaan tuuliin, jossain puolen välin tienoilla, mutta toivottavasti se ei kauheasti haitannut.

---

Nähdään siis kauneutta jatkossa siellä missä sitä on. Eli meissä kaikissa. Me ollaan kaikki upeita ja kauniita. Tähän kohtaan pitäsi varmaan vielä sanoa, jotain todella henkevää. Joten annetaan Paulo Coelhon hoitaa se puoli:

Menestystä ei arvioida sen mukaan millaista tunnustusta se saa muilta, vaan menestys seuraa siitä minkä on itse kylvänyt rakkaudella.
Kun on aika niittää, voi sanoa itselleen:
"Minä onnistuin".

Ennen unelman toteutumista Maailman sielu testaa kaiken matkan varrella opitun.
Se ei tee niin pahuuttaan vaan siksi,
että omaksuisimme kaikki ne opetukset jotka olemme saaneet kulkiessamme kohti unelmaa ja päämäärää.

Ulkoinen kauneus on sisäisen kauneuden näkyvä puoli
joka kuvastuu ihmisen silmien loisteesta.

Toivon, että voin hyväksyä itseni sellaisen akuin olen,
ihmisenä joka kulkee tietään, tuntee ja puhuu niinkuin kaikki muutkin,
mutta jolla puutteistaan huolimatta on rohkeutta.

Vain sellaista ihmistä rakastetaan ja kunnioitetaan
joka rakastaa ja kunnioittaa itseään.
Älkää koskaan yrittäkö miellyttää kaikkia,
koska silloin te menetätte heidän kunnioituksensa.