Kesäkunnottomuus

** Mietin pitkään julkaisenko tätä tekstiä ylipäätänsä. Ensinnäkin, olen kirjoittanut sen lähemmäs puolitoista kuukautta sitten - saatika sitten tekstin lopussa olleen itseruoskintaosuuden, joka on ollut kirjoitettuna varmaankin ainakin kaksi kuukautta ja tämä loppupostaus ns. muodostui sen ympärille.

Toisekseen, en tiedä onko tälläisesta tekstistä hyötyä itselleni tai kenellekään muullekaan. Blogini on täynnä tämän tekstipätkän mukaisia kirjoituksia (klick, klick, klick) jossa pyörittelen näitä samoja aatteita ja ajatuksia. On se ihmismieli vain niin kiero...

Kolmannekseen meikäläiselle tulee tällaisista postauksista aina sellainen "huomionkerjäämisolo" vaikkei se todellakaan ole postausten idea. Postausten ideana on jollaintapaa saada jäsennettyä omia ajatuksiani ja saada ne luettavaan muotoon. Mutta sen lisäksi minulla on kuitenkin tarve jakaa ne. Jollaintapaa varmaankin koen, että ongelmani pienenevät jos jaan ne muiden kanssa.

Ja neljännekseen: käyttäkää mielikuvitustanne ja siirtykää ajassa muutama kuukausi taaksepäin ja asennoitukaa lukemaan tekstiä siitä kontekstista. Tekstissä puhutaan jonkinverran "tulevaisuudesta"  ja "elokuusta" joka on nyt sitten taas tämä hetki. **

Huom kirjaoppineet. Seuraava teksti sisältää paljon yhden lauseen kappaleita (sekä varmaankin myös yhden kappaleen lauseita, kuten aluksi vahingossa kirjoitin) 

Teksti on myös jonkinverran täynnä itsesääliä ja -ruoskintaa, mutta älkää siitä välittäkö - keskitytääs nyt ihan asiaan... 

Kesä ja jäätelö. Kärpäset ja pääskyset. Sateet ja kumisaappaat. Aurinko ja biitsikelit. Bikinit ja rusketusrajat. Ulkonäköongelmat ja -paineet. Ahdistus ja epävarmuus.

Abaut näin se menee - ainakin osalla meistä. Ainakin minulla. Kesän hieno draamankaari. Valitettavasti. Onneksi aika usein ahdistuksen jälkeen palaan jäätelön pariin ja haistattelen ainakin hetkeksi paskat kaikelle.

Sitä aina kesän saapuessa tajuaa, ettei sitä taaskaan ole saavuttanut sitä perfect bikinibodya, jota ollaan oikeastaan tavoiteltu hiukan aktiivisemmin vasta viimeiset kaksi kuukautta ennen kesän alkamista. Voihan helvetti.



Kävin vähän aikaa sitten terveydenhoitajan juttusilla ja sielä rutiinina mitattiin verenpaineen lisäksi pituus ja paino. Myöhemmin Kannasta käynnin tietoja lukiessani huomasin painoindeksin kohdalla teksin "epänormaali. Ylipaino 10%" Jesss, sanoi meikä. Muutoinkin käynnillä mitattu paino tuli yllärinä, sillä se oli reippaasti enemmän, kuin mitä viimeksi mitatessani (mistä on varmaankin n. kk).

Minua harmittaa ihan hirveäti tuo painoindeksi, vaikkei sen oikeasti pitäisi antaa haitata, sillä se ei kerro todellista kehonkoostumusta.

Tällä vain 158 cm varrella ja lähemmäs 70 kg (hyi) elopainolla nousi painoindeksi yli 27 ja tuloksena "lievä ylipaino". Minua järkyttää se, että jopa lähemmäs 20 kg (!!!!!!!!) keveämpänä olisin silti painoindeksin mukaan "normaalipainoinen".
Ja voin ensiksikin sanoa, että: tästä ruhosta ei lähde 20 kg irti ei sitten millään.
Ja toisekseen: en todellakaan haluaisi olla 20 kg nykyistä kevyempi luuranko.

Elokuussa aloitan taas dietin (kuten jossain aiemmin kirjoittamassani postauksessa mainitsin) ja tämän kerran tavoite olisi nyt sitten tiputtaa kesän aikana mukaan tarttunet 5 kg. Minua on viimeaikona (aina sillointällöin) häirinnyt siis suunnattomasti oma painoni, ulkonäköni ja ruokailuni. Olen ruoskinut itseäni henkisesti, mutta samalla kuitenkin nauttinut kesästä ja syönyt ihan hirmuisesti jäätelöä - sillä jäätelöä ei kesällä lasketa mukaan päivän kaloreihin.

Yksi koulukaverini linkitti facebookissa muutama päivä sitten linkin Henkisestä lihavuudesta ja kirjoitti oman hienon ja inspiroivan kommenttinsa aiheesta. Tässä pari lainausta kyseisestä tekstistä, jotka ovat mielestäni niin totta. Lihava mieli - paskinta on tosissaan olla henkisesti läski.

"Jos ja kun henkinen läski jää taakaksi silloinkin, kun elopaino putoaa sosiaalisesti hyväksyttävälle tasolle, on soppa valmis kiehumaan yli. Samaan aikaan sitä kokee itsensä iloiseksi muutoksesta, toisaalta jäljellä olevat kilot ahdistavat vielä entistä enemmän."

"En enää osaa edes arvioida, kumpi elämä on lopulta rankempaa: Selvän ylipainon kanssa tuskailu ja siihen liittyvät kommervenkit, vai normaalipaino ylipainoisen mielen kera. Itse olen ainakin huomattavasti enemmän järjissäni ja läsnä näin ylipainoni kera, kuin keskittäessäni 6h päivästäni lihavuuden aktiiviseen torjumiseen ja 24h miettien laihtumista."

"Edellisen kerran kun olin “hyvässä kunnossa”, en kertaakaan oikeasti uskonut sitä."

"Kyllä, ne koossa 36 koetut ahdistukset tuntuvat nyt naurettavilta, mutta silloin ne olivat niin todellisia, kuin olla vain voi. Ja kyllä, tuntuu aina yhtä turhauttavalta kuunnella timmissä kunnossa olevien ihmisten mäkätystä omasta kehostaan. Ei siksi, ettenkö ymmärtäisi tuon tuskan olevan todellista, vaan koska jokainen negatiivinen kommentti ihmisen kuin ihmisen ulkonäöstä on turha."

"Olin koossa 42, 40, 38 ja 36 mielestäni edelleen liian lihava yhteiskunnan normien mukaan rakastettavaksi, enkä osannut olla tyytyväinen mihinkään. Tai olinhan minä, ainakin hetken, mutta vaadin itseltäni aivan koko ajan enemmän. "


Kyseisen tekstin lukeminen oli minulle jostain syystä vapauttavaa. Oli ihana lukea rehellistä tekstiä siitä, että vaikka näennäisesti normaalipainoisena valitan ylimääräisistä grammoistani, olen silti ihminen ja ainaiselle valitukselle omasta ulkomuodostani on (edes jollain tasolla) järkevä selitys - henkinen lihavuus. Vaikka olenkin jo kauan tiennyt olevani myös henkisesti läski... 



Seuraavana onkin minulla luonnoksena tallennettuna ollut tekstipätkä, joka ehkä kuvaa fiiliksiä aikas hyvin:




Se on jännä juttu, kuinka peliliin katsoessa vastaan tuijottaa vain ne virheet itsessään.

Ja se on jännä juttu, että varmastikaan suurin osa ulkopuolisista ei todellakaan kiinnitä huomiota niihin virheisiin.

Ainakin suurimmalla osalla meistä ihmisistä on sisäänrakennettuna tapana etsiä kauneutta ja komeutta ja hyvää muissa. Ja kiinnittää huomiota niihin.

Ja se on jännä juttu, että meikäläinenkin usein kannustaa muita rentoutumaan, nauttimaan ja herkuttelemaan, mutta kun tämä mahdollisuus koittaa itselle ja siihen tarttuu, niin sitten sitä myöhemmin katuu.

Aina herkkuja (ja ylipäätänsäkin epäterveellisesti) syödessäni nautin suuresti, mutta viimeistään seuraavana päivänä tulee vähintään pieni morkkis. Taas sitä tuli sikailtua. (Mutta, ah, maistui hyvältä)

Enkä edes tiedä, miltä minun pitäisi näyttää, jotta olisin tyytyväinen itseeni. Mutta aina sieltä peilistä kurkkii pieni demoni. Demoni, joka kuiskii myrkyllisiä sanoja korvaan.

Demoni, joka kertoo etten ole tarpeeksi kaunis, upea, hoikka. Olen epäkelpo, kuka meikäläisestä voisi pitää, olen pieni ja ruma pullukka, joka ei saa edes tätä yhtä asiaa hoidettua kunnolla.

Oliko pakko syödä se pizza. Ja se jäätelö. Ja se kakku. (Heh, oli!)

Noidankehä on valmis. Sillä meikäläinen on uneliaalla omatunnolla, toisinaan tiukalla ja toisinaan erittäin löyhällä itsekurilla varustettu mimmi, joka on itseä kohtaan erittäin kriittinen ja arvosteleva. Tyyppi, joka löytää omista perusteluistaan ja aatteistaan aina jonkunlaisen porsaanreijän. Mutta kykenee heti hirmuiseen itseruoskintaan ja -syytöksiin. On se niin vaikeaa olla ihminen.



Ehkä sitä vielä joku kaunis (tai sateinen ja erittäin harmaa) päivä oppii arvostamaan, kunnioittamaan ja rakastamaan itseään niistä vatsamakkaroista huolimatta. Ja se demoni mielen sopukoissa muuttuisi sellaiseksi äkäiseksi piisamirotaksi, joka mieluiten istuu yksinään nurkassa (sen kermakakun päällä) pohtimassa elämää. Sillä jokaisen meistä sisällä on se demoni. Toiset osaavat käsitellä sitä paremmin kuin toiset. Toisten demoni on lempeämpi kuin toisten. Eikä se demoni varmaankaan koskaan poistu, mutta (niinkuin me ihmisetkin) voi se muuttaa muotoaan ja ajatusmaailmaansa. Sillä minä itse olen oman elämäni ja mieleni demoni.