Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

Tottahan tuo, yllä oleva lause. Eilen duunailin yksinäni kotona kaikkea hölmöä, mitä yleensäkin teen. Kokeilin käsilläseisontaa ja ties mitä kaikkea. Siltojakin olisin kait tehnyt, mutta olen tehnyt niitä tässä lähiaikoina niin paljon, että tälläkertaa ei.

Noh, siinä sitten toikkaroin ja tietysti, kun en mitään osaa, menetän tasapainoni jossain vaiheessa (ja ei, en osaa seistä käsilläni ja en sitä edes ilman tukea yritänyt, en osaa mitään muutakaan hienoja ja ylpeilyn arvoisia liikkeitä - jollei siltaa lasketa. Olisi ihan super makeeta osata ties mitkä kaikki skorppiooni poseeraukset sun muut) - Noh, kuitenkin takaisin tarinaan - jossan vaiheessa huomaan että olen kaatumassa, selälleni. Nanosekunnin ajan mietin, että kannattaako kaatua selälleen vai yrittää pelastaa tilanne jollain tapaa. Päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sen sijaan, että olisin rämähtänyt selälleni makaamaan keskelle olohuoneemme lattiaa, onnistun jotenkin kiertämään itseäni ja kääntymään niin, että rämähdän lattiaan polvet edellä. Ja kyllä, se sattui. Ja pirusti. Teräsmimminä hyppäsin kuitenkin heti pystyyn ja lähdin kiroten hyppimään ympäri kämppää. Siinä rytäkässä polvi siis suuttui. Ja nyt on polvi kipeä.

Naurettavaa, viime heinäkuusta alaen meikäläisellä on vuoroin ollut jalassa penikka (joka kesti yli kuukauden), joku tulehdus/venähhys/tms tuossa jalkapöydässä (jos sitä siksi sanotaan? Jalkapöytä? Joka muuten tuli siitä hienosta ideasta kun lähdin metsään kävelylle jalassa korkkarit.. Sillä alunperin meikäläisen ei pitänyt laittaa a) korkkareita tai b) mennä metsään kävelemään), sen jälkeen polvet kenkkuili muuten vain (mutta se ei haitannut tekemistä mitenkään, ja lähti onneksi niin äkkiä kun tulikin), sitten onnistuin siellä reissussa telomaan sen varpaani (joka haittasi muutaman päivän ajan kävelyä) ja nyt taas tämä.

Eikö sitä vaan opi, ettei sitä jalkaansa kannata tunkea joka paikkaan?

Meikäläisellä oli kuitenkin vielä jäljellä tuon jalkapöydän tulehduksen hoitoon tarkoitettua kipugeeliä, jota sitten eilen illalla laitoin tuohon polveen. (Joka muuten eilen illalla oli todella kipeä, kävely bussipysäkiltä kotiin oli hiukan mielenkiintoista) Tänään aamula polvi oli huomattavasti parempi. Katsotaan mitä se tykkää, kun lähden Iitan kanssa lenkille ;)

Ja ainiin: mainitsemisen arvoisena vielä, ettei polveen sattuminen haitannut meikäläisen temppu kokeilujen jatkumista, otin vain jatkossa paremman tuen ;)

Innollan odotan taas kesää ja juoksukauden alkua - päästään rääkkäämään jalkoja oikein kunnolla. Rasitusvammat, penikat ja rakkulat, täältä tullaan! (eikun miten se meni...?)

Vaikka seison varpaillani ja oikein kurotan, niin vaivoin yllän koskemaan ovenkarmia.

Iita oli touhujeni virallinen valvoja. Varmaan mikään mitä teen, ei enää kykene yllättämään tuota koiraa
"jaaa, taas te tekee jotain omia outoja juttujaan.. ei siitä ota selvää"

Ja telkkarista tuli hauska, suomalainen mustavalko komedia ;)

Pakko vielä kertoa täälläkin ihanasta asiakkaasta joka tuli eilen vastaan töissä.

Poika ja äiti tulivat kyselemään leffajulisteita siitä meikäläiseltä kassalta. Sanoin, että meillä on muutama juliste aina säilössä, ja jos vain teitävät mitä haluavat niin voin kysäistä, että olisiko sielä vielä jäljellä. Noh, poika olisi halunnut Nälkäpeli (se oli se iha ykkös haluamisen kohde), tai Hobitin tai Thorin. Veikkasin että kaikki meidän Nälkäpelit tai Hobitit olisi viety, mutta sitten sieltä löytyikin vielä Nälkäpeli juliste. Poika sai julisteensa ja oli iloinen. Siinä kassalla ollessaan he myös kysäisivät meikäläisen Matkijanärhi-rintakorun saantipaikkaa (meikäläisellä on siis kiinnitettynä työvaatteisiin sellainen, koru on muutenkin herättänyt suurta kateutta kaikissa nälkäpeli faneissa) sanoin saaneeni korun töistä, eräästä meidän työntekijöiden välisestä skabasta (mikä on totta, meillä oli virkistysilta ja kaikki voittivat palkinnon). Pahoittelin myös, ja sanoin, etten tiedä mistä tällaisen korun voisi saada ja että meillä ei ole koskaan ollut näitä myynnissä edes. 

Haettuaan julisteen äiti ja poika tulevat uudestaan kassalle ja kysyvät heti ensimmäisenä, että myynkö koruni. Tuijotan heitä hetken monttu auki. En olisi ehkä halunnut luopua korustani, mutta en todellakaan olisi halunnut siitä mitään maksua. Arvoton ja halpa, ilmaiseksi saatu hely kun se vain on. Hetken (mikä todellakin on vain hetki) mietittyäni, virnistän ja sanon pojalle että hän voi saada koruni kyllä ihan ilmaiseksi. Otan korun irti ja annan pojan käteen, joka ei usko silmiään eikä korviaan. 

Äiti vakuuttaa, että he voivat maksaa korusta, mutta sanon jotakuinkin näin "jos se menee tosi fanille, niin sitten se pääsee juuri oikeaan uuteen kotiin". Äiti vakuuttaa pojan olevan tosifani: lukenut kaikki kirjat ja katsonut elokuvat, julisteenkin halusi. Loistohomma. Ja näin pääsi Matkijanärhi uuteen kotiin. Minulle arvoton koru piristi jonkun päivää. Tiesin joutuvani joku päivä siitä luopumaan, tiesin (niin "empaattinen" ja "hyväsydäminen" ... kröhmm .. kun olen) että luovutan sen joku päivä jollekin epätoivoiselle fanille, sillä minulla ei ole sydäntä sanoa kyynelsilmille "ei, en anna sinulle korua, josta pitäisit paljon enemmän kuin minä (sillä en edes ole mikään suuri nälkäpeli fani, vaikka kirjoista ja elokuvista pidänkin) sillä haluan pitää sen ja tehdä kaikki muut nälkäpelifanit kateellisiksi") Vaikka pidin korusta ja se toi duuniasuuni mukavaa piristystä, olin silti tyytyväinen yksilöstä, jolle sen luovutin. Poika otti korun vastaan niin epäuskoisena ja hämillään, ihanniinkuin olisin antanut hänelle jotain arvokkaampaakin, kuin yhden pienen korun.

Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Vähän ajan kuluttua poika ja äiti tulevat taas kassalleni. Tällä kertaa poika iskee pöydälle caffi-suklaapuodin pussukan ja sanoo, että "sun on pakko ottaa tää lahjakortti mikä me annetaan". Tuijotan poikaa yhtä hämmentyneenä, kuin miten hän tuijotti vähän aikaa sitten meikäläistä. En pysynyt muuta kun peittämään auki loksataneen suuni ja sanomaan, ettei heidän olisi tarvinnut. En minä tarvitse mitään yhdestä korusta. Äiti kuitenkin tokaisee, että minun on pakko ottaa lahjakortti, he lähtevät ja jättävät kortin siihen, he eivät sitä enää ota mukaansa. Ei siinä sitten voi enää muuta kun kiittää. 

Lahjakortin arvoa en tässä paljasta, mutta sanotaan niin, että se oli reippaasti enemmän, kuin olisin uskonut.

Jos te, tarinan henkilöt, siis koskaan satutte lukemaan tätä teksitä: Kiitos teille tuhannesti, pelastitte ja pirsititte meikäläisen muutoin niin tavallista ja tylsää keskiviikkoa. On ihana huomata, että maailma on pullollaan hyväntahtoisia ja hyviä ihmisiä. Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Meikäläisellä oli eilen vielä hieno idea avautua asiakaspalvelutyön ilon ja surun hetkistä, mutta taidankin pelastaa teidät siltä vuodatukselta. Kiitos jos jaksoitte lukea koko tekstin.