New Year... New Me... Shit....
Minulla oli erittäin masentava ja synkkä marraskuu, jonka aikana kirjoittelin erittäin masentavia ja synkkiä postauksia. Nämä itseinhon syvissä vesissä seilailleet postaukset saivat kuitenkin jostain syystä yllättävän suurta huomiota (ainkain omalla mittapuullani) sekä kehuja. Olin hämmentynyt. Jonkin minun kirjoittaman teksin sanottiin olevan hyvä. Minä olen lukenut oikeasti hyviä blogikirjoituksia, oikeasti hyviä tarinoita, oikeasti hyviä kirjoja. Ja en todellakaan pidä itseäni ihanan macbookkini näppäimistön sanahaukkana. Haluaisin, että pääni olisi täynnä upeita, radikaaleja (no ei välttämättä..) ja hienoja ajatuksiani, joista osaisin kirjoittaa mukaansatempaavalla, hauskalla - tietyllä tavalla ironisella - ja nokkelalla tavalla.
Uusivuosi on lupausten tekemisen aikaa. Lupaillaan parantaa huonot tapamme, aloittaa alusta, tehdä kaikki paremmin, yrittää enemmän, saada aikaan enemmän, olla enemmän. Lupaamme tehdä tulevasta vuodesta "parhaan koskaan". Ennustamme mainetta, mammonaa ja lempeä itsellemme tinasta. Lyömme pöytään uudet kortit, vähintään värisuoran (kirjoitin juuri äsken googlen hakukenttään sanat: paras käsi pokerissa. Sen siitä saa, kun yrittää tuottaa vaikuttavaa tekstiä). Uusi vuosi on uusi 365 sivuinen kirja elämästäsi ja sinun täytyy täyttää kirjasi sivut upeilla maisemilla, vahvoilla sanoilla ja kauniilla ihmisillä. Sinun on kirjoitettava vähintäänkin bestselleri.
Lupaus, joka ei ollut edes uudenvuodenlupaus: Lopeta karkin, suklaan, sipsien ja muiden herkkujen syönti.
Olen ollut rappiolla monta kuukautta. Aivan liian monta kuukautta. Tunutuu kuin kaikki saavutukseni salilla ja juoksemisessa menisivät hukkaan. Kotona en syö herkkuja, mutta joka kerta töihin tullessa pakka räjähtää käsiin ja alamäki alkaa. Minulla on ällöttävä ja huono olo. Aloin syömään kaikenlaisia herkkuja ennen joulua. Ajattelin, että saan antaa itselleni luvan jouluksi, sitten lupa jatkui thaimaan matkamme ajan, sitten lupa jäi päälle ja äkkiä sitä olikin vaikeaa lopettaa. Kotona oli helppoa, töissä ei. Keksin tekosyitä sille, miksi toimintani olisi sallittua. Eihän siinä edes oikeasti ole mitään väärää. Aikuinen ihminen syö ja tekee mitä haluaa. Ei kukaan tuomitse siitä, että syö muutaman karkin viikossa. Pahin ei olekaan muiden ihmisten mielipiteet. Ihmisten mielestä ei ole outoa jos syö herkkuja, outoa on se jos ei syö. Pahinta oli oma fiilis. Jokaisen herkkujensyöntikerran jälkeen tuli huono olo. Ja morkkis. Ihan sama missä järjestyksessä, mutta molemmat kaverukset tulivat, joka kerta. Yritin monta kertaa lopettaa, mutta jostai syystä en onnistunut. Pidin itseäni heikkona. En onnistunut siinä, missä olen useaan otteeseen onnistunut. Jokin puuttui.
Eräänä pimeänä, synkkänä, kylmänä (ja mainitsinko jo että pimeänä, oli nimittäin todella pimeää) syksyisenä iltana olin juoksulenkillä. Juoksin killerimäkeä ylös läheisellä pururadalla ja kesken kaiken - jalkoja pakottaessa ja hengen kulkiessa vain vaivoin - nousi päähäni kirkkaana yksi ajatus. En enää syö herkkuja. Tosta pimeästä, syksyisestä ja hikisestä illasta alkaen olen ollut "back on track", mikä tuntuu erittäin hyvältä. En tiedä millätavoin päätökseni kyseisenä iltana erosi aiemmin vuoden aikanani tekemistä lupauksistani, mutta se piti, toisin kuin edeltäjänsä.
Olen herkkujen suhteen kuin mikäkin narkkari. Minussa on kaksi ääripäätä. Joko saan syödä herkkuja silloin kun haluan, tai en syö niitä ollenkaan. Välimuotoa ei ole. Karkkipäivät eivät toimi, yksi päivä kuussa ei toimi, vain kourallinen ei toimi, vain pieni pussi ei toimi. Olen kokeillut kaiken laisia kikka kolmosia ja sääntöjä, mutta mikään niistä ei toimi. Vaihtoehtoja on kaksi: kyllä tai ei. Olen valinnut "ei". Kaikista tyytyväisin olen, kun en syö ollenkaan. Mainittakoon kuitenkin, että jäätelöä saan syödä, samoin keksejä (syy: en välitä kauheasti kekseistä), juoda limua ja syödä jugurttibanaanilastuja (suklaabanaanilastuista en kuitenkaan pidä - onneksi). Syön myös kakkuja ja pullia, mutta ainostaan juhlissa. Jouluna söin tottakai joulutorttuja ja pipareita.
Minulta usein kysytään hämmentyneenä ja yllättyneenä, kuinka pystyn olemaan syömättä karkkia tai herkkuja. Ja oikeastaan en edes osaa vastata kysymykseen. Olen useasti elämässäni ollut erilaisissa karkkilakoissa ja pitkiäkin aikoja syömättä herkkuja. Lakkoni ovat aina jossain vaiheessa loppuneet, niin kävi myös viimeksi vuosi sitten. Olen hirmuinen herkkusuu, rakastan makeita ja suolaisia herkkuja. Kaikista eniten rakastan kuitenkin syömistä. Se on todennäköisesti se, mikä saa herkkujen syömättä jättämisen olemaan minulle helppoa. Karkin sijasta valitsisin mieluummin viinirypäleet ja mansikat. Sipsin sijasta dippivihannekset. Pizzan ja hampurilaisen sijasta iskän valmistaman kotiruuan. Nuorempana kuvittelin pitäväni karkista. Nykyisin olen sitä mieltä, että karkit eivät maistu oikeastaan muulta kuin lisäaineilta ja sokerilta. Ne ovat pahoja. (Paitsi suklaa, suklaa ei ole koskaan pahaa, se on suklaata) On ollut hauska huomata, kuinka pitkän herkkutauon jälkeen eivät ennen niin hyvältä maistuneet eväät olekaan niin hyviä, miltä kuvittelin.
On minullakin ollut heikkoja hetkiä, ei onneksi pitkään, pitkään aikaan. Muistan yhden päivän, kun töissä ollessani, istuin takahuoneessa karkkikippo kädessäni, tuijotin karkkeja ja kuvittelin miltä ne tuntuisivat suussani kun söisin niitä. Creeepy! Välillä minun tekisi oikein kovasti mieli syödä edes se yksi, mutta olen jotenkin onnistunut kieltämään itseäni. En edes tiedä mistä löydän kyseisen voiman.
Nyt kun kadotin (aikoja sitten) koko teksini punaisen langan on hyvä lopettaa. Ei musta tule järin hyvää oman elämäni bestsellerkirjailijaa. (Hyvä niin, reality on tylsää. Tykkään enemmänkin fantasiasta. Omasta, tylsästä elämästäni kertominen ja Vampire Diarisen katsominen ei tee hyvää mielenterveydelleni.)
Mitä meikäläinen sitten oikein aikoo tehdä vuonna 2015. En ole luvannut itselleni mitään, se tuli varmaankin selväksi jo teksin alkuosasta. Aion kuitenkin lukea mahdollisimman paljon kirjoja (mikä alkoi kirjalla Puoliksi Paha). Aion tehdä töitä (toivottavasti hiukan vähemmän kuin viime vuonna, on ollut aika rankkaa käydä suhteellisen aktiivisesti töissä ja samaan aikaan olla koulussa). Aion koulussa tehdä parhaani, tsempata ja saada hyviä tuloksia (meillä on myös ensimmäinen harjoittelu tulossa). Haluan taas lähteä jonnekkin reissuun (kroatia olisi huippu.. tai rooma!). Haluan ruskettua (toivottavasti kesästä tulee aurinkoinen, minulla on taas tiedossa kuukauden loma). Aion syödä paljon hyvää ruokaa ja viettää aikaa kavereitteni kanssa. Aion jatkaa juoksemista ja salilla käyntiä. Aion aikalailla jatkaa elämääni samoilla radoilla, kuin missä se on. Toivottavasti saan tämän vuoden aikana itselleni kämpän, pääsen muuttamaan ja saan viimein monta vuotta haluamani kissan. Toivon vaikka mitä pientä, kivaa ja mukavaa elämääni - katsotaan kuinka moni näistä toiveista toteutuu, sillä ne ovat toiveita, joiden toteutumista ei pysty itse määräämään.
Elämäni siis uhkaa jatkua yhtä tylsänä kuin tähänkin asti. En lupaa pudottavani painoa, vaikka sitä oikeasti haluaisin. Vaan aion jatkaa sillä tiellä millä olen ja saada aikaan muutoksen. En lupaa parantaa elämäntapojani, sillä niissä ei ole paljoa mitään parannettavaa: en tupakoi, juhlin maksimissaan kerran kuussa, en syö karkkia, en pidä pikaruuasta, syön ruisleipää ja kaurapuuroa. En lupaa viettää enemmän aikaa läheisteni kanssa, sillä mielestäni näen kavereitani ja perhettäni ihan tarpeeksi, ainakin omalla mittapuullani. Minulla ei tällähetkellä ainakaan ole tarvetta vaihtaa työpaikkaa. Viihdyn myös koulussa.
Ainut mitä voisin ehkä luvata on tämä: juo enemmän vettä.
Meinaan aina silloin tällöin unohtaa juoda vettä, ja illalla tajuan, että olen juonut päivän aikana vain kaksi lasillista. Hups.
... ja sen lisäksi voisin alkaa taas bloggailla aktiivisemmin. Saa nähdä mitä tälle toiveelle käy.
ps. postausideoita saa heitellä jos halajaa, ettei blogi vaivu (jälleen kerran) radiohiljaisuuteen. Jos ehdotuksia ei tule, niin teillä ei ole varaa valittaa meikäläisen hienoista postausideoista ;)
ehkä seuraavaan postaukseen kirjoitankin (tällainen sekava ja ristiriitainen tyyppi kun olen) jotain tavoitteita ja suunnitelmia loppuvuodelle... ken ties :D (huom: en lupauksia kuitenkaan)
Sen sijaan päädyn tekemään listoja elokuvista, joita olen katsonut. Tää on niin tätä.
.
.
.
Kaikki tämä on täyttä paskaa sanon minä. En ole vuosiin tehnyt uudenvuoden lupauksia. Yksikään uudenvuoden lupaukseni ei ole koskaan pitänyt (elikkä yksikään niistä ei ole koskaan myöskään toteutunut). En tiedä johtuuko se siitä, että lupailen itselleni liian suuria (tai pieniä) tai sellaisia asioita, jotka minua eivät ole kiinnostaneet, eikä minulla ole ollut motivaatiota työskennellä lupauksieni eteen.
Ihmiset lupaavat itselleen pudottaa painoa vähintään kymmenen kiloa, lopettaa tupakoinnin. He haluavat löytää onnen. He lupaavat olla onnellisia, panostaa enemmän aikaa lähimmäisiinsä, lähteä vapaahetoistyöntekijöiksi ja pelastaa maailman. He lupaavat elää terveellisesti, olla syömättä suklaata, juomatta tippaakaan alkoholia, alkaa kasvissyöjiksi. Vähintäänkin. Tammikuussa kaikki ihmiset käyttäytyvät kuin sekopäät yritäessään muuttaa vuosien mittaisia rutiinejaan ja elämäntapojaan - koska sitä nyt tuli luvattua... Kuukaudessa suurin osa polttaa itsensä loppuun, kuluttaa puhki ja ajaa hermoromahduksen partaalle. Sillä kuululla suomalaisella sisulla osa kestää vielä muutaman kuukauden. Osa jatkaa yrittämistä ja löytää uuden suunnan elämälleen, elää onnellisena elämänsä loppuun asti, kiitollisena siitä, että tuli tehtyä oikea päätös. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka suhtautuvat lupauksiinsa, oli se millainen tahansa, ns. elämäntapamuutoksena.
Mitä ideaa on pudottaa kymmenen kiloa vuoden 2015 aikana, jollei ajattele huikan pidemmälle. Mitä sitten kun tavoite on saavutettu? Palataanko jojon lailla takaisin siihen, missä aluksi oltiin? Jatketaanko #fitt4life linjalla seruraavat kymmenen vuotta ja osallistutaan fittness kisoihin ja puhutaan siitä, että fittness on parasta mitä sinulle on koskaan tapahtunut (ja perustetaan suomen suosituin fittnessblogi)? Okei, ehkä vähän tönkköä ja ilkeää kaikkia fittnessbloggaajia kohtaan...
Mitä ideaa on "alkaa elämään terveellisesti" jos sitä ei a) oikeasti edes halua b) ole valmis yrittämään ja panostamaan päätökseensä ja c) oma terveys ei kiinnosta pätkän vertaa? Onko järkeä lupailla itselleen onnellisuutta ja onnea, ja vain toivoa, että jotain maagista tapahtuisi ja äkkiä sitä vain muuttuisi onnelliseksi? Onnellisuus on (ainkain minun mielestäni) monien eri asioiden summa ja tasapaino. Sen sijaan, että lupaa olevansa onnellinen, pitäisi luvata kiinnittävänsä huomiota ja muuttavansa niitä asioita jotka tekevät juuri sinut onnettomaksi. Oli se sitten työpaikka, koulu, ihmissuhde, asunto... mikä lie.
Suurin osa asioista, joita olen ajatellut lupaavani itselleni uutenavuotena, ovat sellaisia, ettei niitä todennäköisesti edes saa muutettua vuodessa (saati sitten sen tammikuun aikana, kun muutoksen pitäisi jo näkyä). Ei kukaan kykene muuttumaan onnelliseksi sormia napsauttamalla. Muuttamaan eläntapojaan terveellisiksi yhdessä yössä. Laihtumaan kerran salilla tai jumpassa käytyään (mikä olisi kyllä aivan mahtavaa, mutta trust me - kokeiltu on.. ei toimi) Suuret lupaukset ja suunnitelmat elämässä tarivitsevat suuria muutoksia. Miten se sanonta menikään if you want something you have never had, you have to do something you've never done. Mikä on toisaalta hyvä sanonta, mutta toisaalta taas mielestäni ihan täyttä kuraa ja todella ärsyttävä. Olen niitä ihmisiä, jotka etsivät usein tsemppiä elämäänsä erilaisista sanonnoista, lausahduksista sun muista "beauty is being the best possible version of yourself on the inside and out" -viisauksista. Mutta toisaalta minulla on kausia, jolloin kaikki mikä viittaa vähäänkään "no pain no gain" tai "be yourself - everyone else is already taken" -tyylisiin lausahduksiin saa minut näkemään punaista. (Niinkun tässä, teiniä ei vittu kiinnosta joku homo lasi)
Niinpä kerron teille tarinan...
Niinpä kerron teille tarinan...
Lupaus, joka ei ollut edes uudenvuodenlupaus: Lopeta karkin, suklaan, sipsien ja muiden herkkujen syönti.
Olen ollut rappiolla monta kuukautta. Aivan liian monta kuukautta. Tunutuu kuin kaikki saavutukseni salilla ja juoksemisessa menisivät hukkaan. Kotona en syö herkkuja, mutta joka kerta töihin tullessa pakka räjähtää käsiin ja alamäki alkaa. Minulla on ällöttävä ja huono olo. Aloin syömään kaikenlaisia herkkuja ennen joulua. Ajattelin, että saan antaa itselleni luvan jouluksi, sitten lupa jatkui thaimaan matkamme ajan, sitten lupa jäi päälle ja äkkiä sitä olikin vaikeaa lopettaa. Kotona oli helppoa, töissä ei. Keksin tekosyitä sille, miksi toimintani olisi sallittua. Eihän siinä edes oikeasti ole mitään väärää. Aikuinen ihminen syö ja tekee mitä haluaa. Ei kukaan tuomitse siitä, että syö muutaman karkin viikossa. Pahin ei olekaan muiden ihmisten mielipiteet. Ihmisten mielestä ei ole outoa jos syö herkkuja, outoa on se jos ei syö. Pahinta oli oma fiilis. Jokaisen herkkujensyöntikerran jälkeen tuli huono olo. Ja morkkis. Ihan sama missä järjestyksessä, mutta molemmat kaverukset tulivat, joka kerta. Yritin monta kertaa lopettaa, mutta jostai syystä en onnistunut. Pidin itseäni heikkona. En onnistunut siinä, missä olen useaan otteeseen onnistunut. Jokin puuttui.
Eräänä pimeänä, synkkänä, kylmänä (ja mainitsinko jo että pimeänä, oli nimittäin todella pimeää) syksyisenä iltana olin juoksulenkillä. Juoksin killerimäkeä ylös läheisellä pururadalla ja kesken kaiken - jalkoja pakottaessa ja hengen kulkiessa vain vaivoin - nousi päähäni kirkkaana yksi ajatus. En enää syö herkkuja. Tosta pimeästä, syksyisestä ja hikisestä illasta alkaen olen ollut "back on track", mikä tuntuu erittäin hyvältä. En tiedä millätavoin päätökseni kyseisenä iltana erosi aiemmin vuoden aikanani tekemistä lupauksistani, mutta se piti, toisin kuin edeltäjänsä.
Olen herkkujen suhteen kuin mikäkin narkkari. Minussa on kaksi ääripäätä. Joko saan syödä herkkuja silloin kun haluan, tai en syö niitä ollenkaan. Välimuotoa ei ole. Karkkipäivät eivät toimi, yksi päivä kuussa ei toimi, vain kourallinen ei toimi, vain pieni pussi ei toimi. Olen kokeillut kaiken laisia kikka kolmosia ja sääntöjä, mutta mikään niistä ei toimi. Vaihtoehtoja on kaksi: kyllä tai ei. Olen valinnut "ei". Kaikista tyytyväisin olen, kun en syö ollenkaan. Mainittakoon kuitenkin, että jäätelöä saan syödä, samoin keksejä (syy: en välitä kauheasti kekseistä), juoda limua ja syödä jugurttibanaanilastuja (suklaabanaanilastuista en kuitenkaan pidä - onneksi). Syön myös kakkuja ja pullia, mutta ainostaan juhlissa. Jouluna söin tottakai joulutorttuja ja pipareita.
Minulta usein kysytään hämmentyneenä ja yllättyneenä, kuinka pystyn olemaan syömättä karkkia tai herkkuja. Ja oikeastaan en edes osaa vastata kysymykseen. Olen useasti elämässäni ollut erilaisissa karkkilakoissa ja pitkiäkin aikoja syömättä herkkuja. Lakkoni ovat aina jossain vaiheessa loppuneet, niin kävi myös viimeksi vuosi sitten. Olen hirmuinen herkkusuu, rakastan makeita ja suolaisia herkkuja. Kaikista eniten rakastan kuitenkin syömistä. Se on todennäköisesti se, mikä saa herkkujen syömättä jättämisen olemaan minulle helppoa. Karkin sijasta valitsisin mieluummin viinirypäleet ja mansikat. Sipsin sijasta dippivihannekset. Pizzan ja hampurilaisen sijasta iskän valmistaman kotiruuan. Nuorempana kuvittelin pitäväni karkista. Nykyisin olen sitä mieltä, että karkit eivät maistu oikeastaan muulta kuin lisäaineilta ja sokerilta. Ne ovat pahoja. (Paitsi suklaa, suklaa ei ole koskaan pahaa, se on suklaata) On ollut hauska huomata, kuinka pitkän herkkutauon jälkeen eivät ennen niin hyvältä maistuneet eväät olekaan niin hyviä, miltä kuvittelin.
On minullakin ollut heikkoja hetkiä, ei onneksi pitkään, pitkään aikaan. Muistan yhden päivän, kun töissä ollessani, istuin takahuoneessa karkkikippo kädessäni, tuijotin karkkeja ja kuvittelin miltä ne tuntuisivat suussani kun söisin niitä. Creeepy! Välillä minun tekisi oikein kovasti mieli syödä edes se yksi, mutta olen jotenkin onnistunut kieltämään itseäni. En edes tiedä mistä löydän kyseisen voiman.
Nyt kun kadotin (aikoja sitten) koko teksini punaisen langan on hyvä lopettaa. Ei musta tule järin hyvää oman elämäni bestsellerkirjailijaa. (Hyvä niin, reality on tylsää. Tykkään enemmänkin fantasiasta. Omasta, tylsästä elämästäni kertominen ja Vampire Diarisen katsominen ei tee hyvää mielenterveydelleni.)
.
.
.
Elämäni siis uhkaa jatkua yhtä tylsänä kuin tähänkin asti. En lupaa pudottavani painoa, vaikka sitä oikeasti haluaisin. Vaan aion jatkaa sillä tiellä millä olen ja saada aikaan muutoksen. En lupaa parantaa elämäntapojani, sillä niissä ei ole paljoa mitään parannettavaa: en tupakoi, juhlin maksimissaan kerran kuussa, en syö karkkia, en pidä pikaruuasta, syön ruisleipää ja kaurapuuroa. En lupaa viettää enemmän aikaa läheisteni kanssa, sillä mielestäni näen kavereitani ja perhettäni ihan tarpeeksi, ainakin omalla mittapuullani. Minulla ei tällähetkellä ainakaan ole tarvetta vaihtaa työpaikkaa. Viihdyn myös koulussa.
Ainut mitä voisin ehkä luvata on tämä: juo enemmän vettä.
Meinaan aina silloin tällöin unohtaa juoda vettä, ja illalla tajuan, että olen juonut päivän aikana vain kaksi lasillista. Hups.
... ja sen lisäksi voisin alkaa taas bloggailla aktiivisemmin. Saa nähdä mitä tälle toiveelle käy.
ps. postausideoita saa heitellä jos halajaa, ettei blogi vaivu (jälleen kerran) radiohiljaisuuteen. Jos ehdotuksia ei tule, niin teillä ei ole varaa valittaa meikäläisen hienoista postausideoista ;)
ehkä seuraavaan postaukseen kirjoitankin (tällainen sekava ja ristiriitainen tyyppi kun olen) jotain tavoitteita ja suunnitelmia loppuvuodelle... ken ties :D (huom: en lupauksia kuitenkaan)
Kommentit
Lähetä kommentti