Luukku 3 - Joulutarina

Iita ja Kadonneiden Pipareiden Arvoitus - päivä 1

Iita nukkui. Se näki unta, jossa se jahtasi aivan pipareilta tuoksuvaa kissaa takaa, sitä kissaa. Uni tuotti suurta mielihyvää Iitalle ja sen jalat hytkyivät unen tahdissa, silmäluomet värisivät ja se päästeli pieniä vinkaisuja. Se oli saavuttamassa kissaa. Äkkiä jokin pieni häiriötekijä särki unen suloisen illuusion: piparintuoksuinen kissa. Iita saattoi haistaa piparkakut. Juuri vähän aikaa sitten leivottujen piparkakkujen tuoksu täytti hänen nenänsä ja piparkakku maistui taivaalliselta hänen suussaan. Miten paljon hän pitikään joulusta - ja etenkin piparkakuista.

Iita säpsähti hereille. Hän ravisteli päätään. Pipareita. He olivat leiponeet piparkakkuja eilen, ja hän oli ennen nukkumaan menoaan syönyt niistä muutaman. Miten herkullisia ne olivatkaan olleet. Nytkin häntä odottaisi pöydällä iso kasa herkullisia pipareita. Iita nousi ylös, hyppäsi alas koko talon parhaalta ja mukavimmalta sohvalta ja suuntasi kohti keittiötä, jonne piparkakut olivat jääneet. Mutta lautanen oli tyhjä. Missään ei näkynyt piparin piparia, ainoastaan muutama murunen lattialla. Lautanen oli putipuhdas, aivan kuin joku olisi nuollut lautasen puhtaaksi pienimmistäkin piparinpalasista. Niin minä olisin tehnyt, Iita huomasi ajattelevansa. Sitten järkytys iski häneen: JOKU ON SYÖNYT MINUN PIPARINI!

***

Oliver kulki kissamaisen rentoon ja letkeään tyyliin ympäri huonetta. Rentous ja letkeys kuuluivat kissana olemiseen, ja kissat kykenivät säilyttämään tämän piirteen itsessään, olivatpa ne kuinka jännittyneitä tahansa. Ja Oliver oli haljeta jännityksestä. Kuinka he selviäisivät joulusta? Nyt kun Pösö-mestarikin oli lähtenyt jälkiä jättämättä omalle, salaiselle retriitillensä, Oliver tunsi itsensä neuvottomaksi. Tai noh, niin neuvottomaksi kuin jokainen omanarvonsa tunteva kissa saattoi itsensä tuntea – eli ei kovinkaan neuvottomaksi. Oliver ei muistanut, kuinka monta joulua sillä oli takanaan, mutta sen se ymmärsi, että joulusta ei selvittäisi ilman piparkakkuja. Pösö-mestari olisi osannut ratkaista tämän ongelman ja selvittää asiat sivistyneesti sen koiran kanssa, mutta Oliver ei pitänyt sanoista koira ja sivistynyt samassa lauseessa. Kaiken lisäksi häntä hiukan hävetti myöntää, että se koira oli yksi hänen ystävistään…

Pösö-mestari oli Oliverin valmentaja, opettaja, ystävä ja metsästyskumppani. Ja nyt hän oli lähtenyt, eikä kukaan tiennyt koska hän tulisi takaisin. Mestari yritti opettaa Oliverille metsästyksen jaloa taitoa, ja nyt Mestarin lähdettyä hänestä oli tullut virallinen Saalistaja. Oliver ei ikinä olisi tätä myöntänyt, mutta hän oli huono metsästäjä, ja Mestari oli ottanut hänet oppipojakseen vain siitä syytä, ettei hänen oppiinsa ollut hakeutunut muita halukkaita. Mestari oli yrittänyt opettaa Oliveria syömään metsästämänsä hiiret.  Ajatuskin hiiren, likaisen, jätteitä syövän hiiren, syömisestä sai Oliverin voimaan pahoin. Hän söi lämpimältä lautaselta vain paistettua hirvenjauhelihaa. Saattoi hän myös maistaa fileoitua ja valmiiksi ruodittua kalaa. Mutta mitään sellaista, jossa olisi luita tai muita sitkeitä osia hän ei suostuisi syömään. Nyt kun Mestari oli poissa, Oliver oli tuonut useita hiiriä sisälle taloon. Hän oli ajatellut kylvettää ne ja sitten leikkiä niiden kanssa. Hän oli niin pettynyt, kun hiiret eivät uskoneet hänen hyviä aikeitaan ja karkasivat aina lattian ja seinän välissä olevasta pienestä raosta. Koira aina sanoi, että Oliver oli hölmö, eikä tiennyt mistään mitään. Mutta olikos näsäviisas koira ikinä koskaan itse napannut hiirtä, saati syönyt sitä. Mestarilla oli usein ollut jonkin lihavan peltohiiren jäljiltä vatsanpuruja.

Joulu oli päivä päivältä lähempänä, ja vastaleivotut piparkakut olivat kadonneet. Koira ei tietenkään myöntänyt sitä, että sillä olisi mitään tekemistä kadonneiden pipareiden kanssa, mutta Oliverilla oli omat epäilyksensä sen otuksen rehellisyydestä. Oliver nimittäin tunsi koiran aikas hyvin, ja tiesi, että tämä oli aika hyvä esittäjä, manipuloija sekä selkään puukottaja: aluksi se saattoi kiinnittää Oliverin huomion johonkin ja sitten kaikessa hiljaisuudessa hiippailla salaisesti talon parhaalle sängylle tai sohvalle, vallaten sen nukkumapaikakseen, päästämättä ketään muuta viereensä nukkumaan. Useasti, kun Oliver oli sitä (koiran viereen nukkumaan menemistä) yrittänyt, hän oli saanut tuta koiran vihan. Se oli irvistänyt niin rumasti, kuin vain koirat kykenevät irvistämään ja sanonut muutaman erittäin ruman sanan. Eihän sellaisessa negatiivisessa ilmapiirissä edes pysty nukkumaan. Tuollaisen negatiivisuuden tähden koirat eivät varmaan kykene saavuttamaan samanlaista rentouden tilaa, kuin kissat. Oliver oli kuitenkin oppinut omalla tavallaan jättämään koiran omaan arvoonsa, välillä sitä oli kuitenkin pakko käydä vähän läpsäyttämässä.

Oliver huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään. Kadonneiden pipareiden arvoitus olisi ratkaistava. 

Seuraava tarina ilmestyy 7.12. klo 18:00

Aiemmin lots of brändömin joulukalenterissa

• Luukku 1 - Joulukalenterin ja joulutarinan esittely